Miksi meillä on koira?

Olen jäänyt toisinaan miettimään, miksi yleensä otimme koiran? Rehellinen tutkinta on paljastanut, että olen jokseenkin hellyydenkipeä olento, joka saa koiralta määrättömästi hyväksyntää. Koira ei ikinä arvostele minua, ei puhu pahaa selän takana, ei näytä nyrpeätä naamaa, ei lauo suustaan totuuksia joita mieluiten olisin kuulematta...

Menipä sen luo milloin tahansa, se saattaa alkaa nuolla kättäni . Joskus se kellahtaa tyytyväisenä selälleen ja odottaa liikuttavasti rapsutuksia, joista se ylen tyytyväisenä nauttii. Se ei aseta kyseenalaiseksi enempää omaa kuin emäntänsäkään luonnetta, vaan ottaa kaiken sellaisena kuin se on.
Jos se on väsynyt, se torkkuu rennosti sängyllä eikä yritä esittää jotain tekopirteää. Jos se taas on iloinen, se ilmentää sen monin tavoin.

Taas joutuu toteamaan, että olisipa koiralta paljon opittavaaa!

Puistoilua iltaåpimeällä

Olipa taas yksi syksyinen ilta kun päätin lähteä työpäivän päälle Hulia puistoon ulkoiluttamaan. Väsytti vähän, mutta kun Anton oli töissä ja Huli ollut pitkään yksin, päätin reippaasti yrittää.
Lähtö sujui hyvin, kuten aina. Häntä pystyssä ja tyytyväisenä riennettiin kohti puistoa.

Oli aika tihkuista. Sateenvarjo oli mukana, siltä varalta että alkaisi kunnolla sataa. Ei satanut, mutta jonkin ajan päästä huomasin kuitenkin, että  kamppeeni alkoivat kastua. Tuo tihu jota ilma oli täynnä tunkeutui joka paikkaan. Lisäksi koirat hyppivät takkiani vasten, ja se alkoi likaantua. Ei sen puoleen, että panisin parasta päälleni koirapuistoon, mutta...

Koiria oli kumma kyllä muutamia, vaikka olin arvellut päin vastoin. Huli alkoi kiehnätä  erään tytön perässä, ja sain koko ajan olla sitä hätistelemässä pois. Alkoi jo ottaa hermoon. Tyttökoiran emäntä myönsi, että juoksuaika odotellaan juuri. No ihmekös siis.

Sitten oli vanha poikakoirakaveri, jonka kanssa oli aiemmin leikitty. Nyt oli semmoista pientä rähinää ja komentelua koko ajan.
Ilta alkoi pimetä. Koiranomistajat juttelivat hyväntuulisesti keskenään, minua taas jotenkin kaiversi. Vilkuilin kelloa. Olin pyytänyt Antonia hakemaan meidät pois, mutta viestiin ei kuulunut vastausta. Sitten Jorma viestitti että Anton oli kotiin tultuaan lähtenyt kaverilleen. Selvä. Minnehän känny oli jäänyt?

Päätin että lähdetään nyt sitten kotiin, kun tämä ilta on tämmöinen hieman takkuinen. Alkoi Hulin metsästys. Kas Huli ei toistaiseksi kuulu niihin ihmeellisiin koiriin, jotka omistajan lähtöaineet huomattuaan rientävät kiireesti perään. Ehei , Huli suuntaa juuri päinvastaiseen suuntaan. Koko olemus kertoo, että nyt vielä ei tätä hauskanpitoa voi lopettaa.

Yritin houkutella Hulia luokseni. Se tuli melko lähelle, mutta väisti taitavasti kiinniottoyritykset. Aloin lannistua. Ilta pimeni, minua väsytti ja oli nälkä, sataa tihuutti, ja minä hortoilin pimeässä puistossa tietämättä edes, missä koirani liikkui, sillä pimeys otti sen tehokkaasti suojaansa. Antonia ei näkynyt eikä kuulunut , eikä viesteihini vastattu.

Lopulta Huli tuli taas lähelle, itse asiassa nuuhkimaan erään toisen koiranomistajan makupalaa. Sain pannasta kiinni. Ja niin lopulta lähdettiin talsimaan kotiin.

Olin tuohtunut Hulille, ja se näkyi kotiinmenossa. Kävelin huikeaa vauhtia, vihaisena, enkä antanut koiran yhtään jäädä haistelemaan tai viivyttelemään. Lopulta oli pakko vähän löysätä vauhtia, ja Huli pääsi nuuhkimaan tien vierustoja, kuten yleensä.
Huli vaistosi mielentilani. Se jolkutteli hiljakseen vieressäni, pää hieman painuksissa. Aloin tuntea katumusta vihaisuudestani.

Kumpikohan tässä nyt kasvattaa kumpaa, koira minua vai minä koiraa?

Tottelusta

Huli tottelee isäntäänsä aivan eri tavalla kuin meitä muita perheenjäseniä. Joskus kun Huli on meillä yläkerrassa hoidossa, olemme välillä sormi suussa miettimässä, miten sen kanssa pitäisi toimia. Vaikka Huli on periaatteessa kiltti koira, se on kuitenkin nuori ja reipas, ja toimintaa sekä kaivataan että se järjestää itse.
Kerran katsoimme sitä kun se touhusi patiolla ja omassa aitauksessaan ulkona. Se alkoi irrotella, kuten Anton asian ilmaisee, eli alkoi vimmatusti juoksennella ympäri aitausta. Aina uusi kierros, käännös mutkassa ja taas täyttä ravia ympäri. Ajattelin että onko tuo nyt aivan normaalia. Anton oli kuitenkin käymässä jossain, joten ei auttanut kuin katsella.
Äkkiä se kekkasi vanhan kuopan, jota oli aiemminkin kaivanut. Alkoi maaninen kaivaminen. Sen käpälät ovat uskomattomat kauhakuormaajat. Kivet ja sora lentelivät ympäriinsä.
Tunsin tyytymätöntä avuttomuutta. Tiesin kyllä että  Anton pysäyttäisi tuon kaiken. , tai ainakin kaivamisen. Minä en tiennyt mitä tehdä. Tiesin että sanominen ei auttaisi mitään.
Sisätiloissa hallitsen kaiken paremmin. Sen voi laittaa vaikka hetkeksi kiinni remmiin ja remmin pää nojatuolin alle. Tämä tapahtuu esim kun kaapin ovi on jäänyt auki ja Huli on siepannut sieltä sukan pureskeltavakseen.
Anton menee tämmöisessä tapauksessa Hulin luo, tarttuu sitä pannasta ja saa sen melko nopeasti pudottamaan sukan pois suustaan. Minä yritän samaa, mutta Huli pitää tiukasti kiinni aarteestaan. Hmm. Tarvitsen siis vielä harjoittelua tässä auktoriteettiasiassa.

Aina nälkä...

Huomasin aika pian Hulin tultua meille, että sillä oli hyvä ruokahalu. Arvelin sen olevan merkki siitä, että sen pitää saada paljon ruokaa, itse asiassa aina kun se ilmaisee sitä haluavansa. Ekalla lääkärikäynnillä lääkäri lisäksi sanoi koiramme olevan hoikkarakenteinen, ei lihomaan taipuvainen.

Ei mennyt kovin montaa kuukautta, kun alkoi näkyä pientä pyöristymistä. Anton-isäntä ilmaisi selvästi, ettei sen tarvitse saada ruokaa niin paljon kuin se haluaa. Minulle asian hyväksyminen otti koville - kuten taisi ottaa sisarellenikin, joka kerran kesällä oli keittiössä syömässä voileipää, kun Huli vetoavine katseineen tuli keittiön ovelle. "Miten minä voin syödä tätä, kun Hulille ei saa antaa yhtään?" hän valitti.

Huomasin, että silloin kun koiran ruoka-annoksen laittaminen oli minun tehtäväni, laitoin mielelläni pari ylimääräistä lusikallista. Kun Huli joutuu niin paljon sopeutumaan meidän ihmisten tahtoon, niin pitäähän edes syödä saada reilusti... Anton melkein vihastui. Taas niitä äidin käsittämättömiä perusteluja, jotka pohjautuvat Hulin pitämiseen ihmisvauvana...
"Koiralla on aina nälkä",  valisti Anton, "se on terveen koiran merkki."

Niinpä jouduin taas kouluttamaan itseäni. "Huli meinaa lihoa, kylkiluut eivät enää erotu selvästi. Siispä otan tämän huomioon ja annan isännän päättää ruoka-annosten koon."  Toistelen itselleni, että terveellä koiralla on aina nälkä, ja ettei se kärsi siitä, jos se ei saa ruokaa niin paljon kuin haluaa.
Ja

Tykkään - en tykkää...

Koira herättää monenlaisia tunteita. Ennen Hulin tuloa ajattelin, että minä vain rakastan  sitä koiraa koko ajan yli kaiken. Heti kohta huomasin, että esim huonosti mennyt lenkki sai mieleni ärtyneeksi ja ajattelin, että onpa tämä vaikeaa. Kun Huli söi hanskani, suutuin ja moitin, näytin rikkinäistä hanskaa sille ja kysyin siltä vihaisena, mitäs nyt kädessä pidetään. Huli katsoi minua surullisen ja syyllisen näköisenä. Mietin olinko ollut sille turhaan ankara.

Joskus taas katson sitä, kun se makaa sängyllä pää käpälien välissä ja seuraa katseellaan ihmisten touhuja. Sen katse on lempeä ja miettiväinen. ; oikeastaan aika läpipääsemätön . Minun on mahdotonta tietää, mitä sen päässä liikkuu. Silloin saatan mennä sen luo, silittää ja jutella, ja Huli kellahtaa selälleen ja tilaa heti kokovartalohieronnan. Menneitä ei muistella , on vain tämä hetki. Silloin tunnen että onpa ihanaa että meillä on tämä Huli.

On helteitä pidellyt...

Huli kuin myös emäntänsä on ihmetellyt näitä elokuun lopun säitä, jotka rynnivät päälle juuri kun on huokaissut helpotuksesta, että tänä kesänä säästyttiin helteiltä.

Ulkoiltava kuitenkin on. Yleensä tietysti lenkkeillään aamusta ja illasta tällaisilla ilmoilla. Mutta koirapuistoon mennään säällä kuin säällä, silloin kun isäntäväelle aikatauluun vain sopii. Huli nauttii puistoilusta niin paljon, että yritän järjestää sille näitä hetkiä aina kun mahdollista.

Niinpä siis tänäänkin lähdetään liikkeelle pahimman iltapäivähelteen aikana. Arvelen Hulin kestävän matkan, koska se on melko lyhyt.
Matkalla tulee silti mieleen, olenko aivan viisas. Autokyytikin olisi ollut mahdollinen . Päässäni takoo kuitenkin ajatus, että Hulin on saatava kävellä mahdollisimman paljon, koska sillä on hiljaisiakin päiviä. Nyt minulla on aikaa kävelyttää sitä, onhan sunnuntai.

Taivallamme siis tienvarren varjoja etsien, Huli kieltään ja päätään roikottaen, minä lierihattuni alla päivitellen tätä ilmastonmuutosta, jonka piikkiin laitan kaikki poikkeamat siitä mikä mielestäni on " normaalia". Hulin askeleita siivittää tietoisuus siitä, minne ollaan menossa. Se muistaa reitin ja haluaisi vaihtaa jo hyvissä ajoin sille puolen tietä minne ollaan kääntymässä.

Perillä mennään yleensä ensin kahville läheisen kahvilan terassille. Se ei ole Hulille mieleen, mutta se tulee kuitenkin kiltisti, kun selitän että näin tämä asia vain on. Terassilla se istuu pää ja kaula ojentuneina puiston suuntaan, koko ajan lähtövalmiina. Jos kahvittelu kestää sen mielestä pitkähköön, se lysähtää välillä maahan makaamaan .

Ja lopulta, vihdoinkin, isäntäväki nousee ja lähdetään puistoon! Hulin päivän kohokohta pääsee alkamaan .

Koira opettajana

Joskus katselen Hulia ja mietin, mitä se ajattelee. Anton pitää tällaisia pohtimisia turhanpäiväisinä, mutta minkäpäs mahdan, kun ajatukset vain tulvivat mieleeni.
 Huli makaa usein pää käpälien päällä ja seurailee hiljakseen ympäristöään. Kuvittelen sen ajattelevan entistä elämäänsä ja vertaavan sitä nykyiseen. Vapaus mennä ja tulla on kaventunut, oman mielen ilmauksia rajoitetaan. Ruokaa pitää odottaa ja istua tietyllä tavalla jotta saa kupin eteensä. Hihnassa pitää osata käyttäytyä hillitysti, tempoa ei saa.
 Sitä siis kasvatetaan.

Kuvittelen sen kaipaavan aikaa Viipurin kaduilla (?), kun joka aamu oli uusi seikkailu edessä... Vai oliko se sittenkään niin mukavaa? Kilpailu ruoasta, pelko ja varovaisuus ...

Anton tuhahti kun kerroin hänelle ajatuksistani. Koiralla on vain nykyhetki, eikä se arvota elämänsä hetkiä. Se nauttii puistossa juoksemisesta, sen kanssa leikkimisestä, ruoasta, rapsuttelusta. Mutta niiden jälkeen se elää mutkattomasti taas seuraavaa vaihetta, vaikkapa tuntikausia sängyllä makaamista.
Koira osaa elää kulloisenkin hetken täysillä. Milloin mahdan itse oppia sen taidon?

Kaupunkikoiran käytöskoodi, osa 2

Olen myös havainnut, että kaupunkikoira ei saa haukkua. Perheen isä teki talomme tontille Hulille oman ulkoiluaitauksen. Alun perin luulin, että Huli kiljaisee  riemusta sen nähtyään ja kirmaa kuntoilemaan nurmikolla.

 Luulo osoittautui pian vääräksi.

Ensinnäkin Huli pelkäsi mennä koko aitaukseen. Se kurkki pation ovella, nuuhki ja peräyttyi. Alkuun se suostui menemään aitaukseen vain kun joku perheenjäsen meni sinne ensin.

Sittemmin se on mennyt yksinkin, joskus jopa mieluusti. Koska aitaus on korkealla muuhun maastoon nähden, Huli tarkkailee keskittyneesti varsinkin alhaalla kulkevan kadun elämää. Havainnot ilmoitetaan välittömästi. Antonin ohjeiden mukaan ryntäämme sitten hyssyttelemään Hulia hiljaiseksi.
Myöskään koirapuistossa ei näköjään ole kovin suotavaa haukkua, ainakaan pitkiä aikoja. Oman lemmikin jatkuva räyskytys saa omistajan vaivaantuneena yrittämään erilaisia keinoja. Usein huomaan että koiralle puhutaan paheksuvaan sävyyn, ja toisinaan se tepsiikin.

Kaupunkikoiran käytöskoodi, osa 1

Huomasin pian Hulin meille tultua, että kaupunkikoiran  ulkoilutus on taitolaji. Alkuun menin sen kanssa luonnonmenetelllä eli hihna kaulaan ja menoksi. Kohta huomasin, että menomme herätti negatiivista huomiota. Ohitukset olivat pullonkaula. Siinä missä vastaantuleva koira omistajineen liukui tyylikkäästi ohi pää pystyssä ja aivan kuin Hulia ei olisi ollutkaan, minä pitelin pää punaisena Hulia , joka riuhtoi koko nuoren koiran voimallaan päästäkseen toverinsa  luo. Mikä vielä pahempi, se saattoi alkaa haukkua ja rähistä jo kaukaa.

Muutaman kerran kaaduttuani sen kanssa ajattelin, että Anton saa hoitaa ulkoilutuksen .

Sittemmin olen lipsunut tästä päätöksestä. Koska tykkään kävellä koiran kanssa ulkona, otan Hulin päivittäin, jos siihen on mahdollisuus, ja lähdemme joko koirapuistoon tai muuten lenkille . Ajattelen että on vain kestettävä tämä häpeä, kuten moni muukin asia elämässä.

Anton on kouluttanut Hulia niin, että isännän ollessa mukana ohitukset sujuvat. Olen ollut huomaavinani, että minäkin olen pikkuisen hyötynyt Antonin tekemästä työstä.

Uneksin päivästä, jolloin voin lähteä Hulin kanssa ulos yhtä rennosti kuin voin lähteä itsekseni kävelemään.

Lääkärissä

Hulin ottaessamme olimme jokseenkin varmoja, että se sekarotuisena rescue- koirana on oikein terveensorttinen. Onhan se oppinut kestämään yhtä sun toista.

Hulin vatsavaivat tulivatkin sitten yllätyksenä. Alkuun ne menivät sen piikkiin, että se on stressaantunut uudesta ympäristöstään. Nyttemmin näyttää siltä, että se on herkkävatsainen. Sillä on stressivatsa kuten emännälläänkin. Lisäksi epäilen, että se saa aina silloin tällöin tartunnan koirapuistossa, jossa vierailemme ahkeraan.

Lääkärit ovat kalliita, se tiedetään. Ei ole myöskään vakuutusta. Vatsan lisäksi silmä on tulehtunut useamman kerran.

Ripuli on juoksuttanut meitä lääkäriin, varsinkin silloin kun se  on yltynyt pahaksi. Silmä on tietysti aina hoidettava lääkärissä. Olen itse ensimmäisenä tilaamassa lääkäriä, ettei vain Hulin tarvitsisi kärsiä.
Anton välillä tuhahtelee äidin huolille. " Elämässä on aina myös epämukavuutta ", hän saattaa todeta ykskantaan kun olemme lenkillä ja selitän miksi yritän tehdä Hulin olon mahdollisimman mukavaksi. Selitän ja selitän Antonille, että haluaisin Hulin aina olevan tyytyväinen ja iloissaan. Itse asiassa pelkään, että se on usein esim pitkästynyt.

Kerran Anton katsoi minua melkein suuttuneena ja sanoi: Kuulepas, Hulilla on paljon paremmat olot kuin koirilla keskimäärin. " En tiedä mihin hän havaintonsa perusti, mutta päätin sulkea suuni aiheesta ainakin vähäksi aikaa. Onhan totta, että ajattelen Hulin ajatusten kulkevan vähän kuin ihmisen lapsella. Niinpä en esim pysty järjestelmälliseen koiran kouluttamiseen , sillä milloin tulee minkinlainen säälinpuuska, joka estää napakan johdonmukaisuuden.

Lääkärikäynnit ovat onneksi sujuneet yleensä hyvin. Huli antaa tutkia itseään. Olen silti aina kamalan jännittynyt näillä käynneillä, ja jälkeenpäin väsynyt tyyliin " Huh huh, onneksi se nyt on ohi..."

Arkea

Kesäloman  aikana on aamurutiini selvä: aamutoimien jälkeen lähdetään koirapuistoon, ellei suoraan sada vettä. Itse asiassa sateellakin saatetaan lähteä, mutta silloin on vielä todennäköisempää kuin muulloin, että koirakavereita ei puistossa näy. Puisto on iso ja kerrassaan sopiva isonkin koiran temmeltää.
Vielä viime kesänä Huli halusi leikkiä jokseenkin jokaisen koirapuiston tulevan koiran kanssa. Nyt on tultu valikoivammaksi. Mennään kyllä luoja haistellaan, mutta sitten helposti lähdetään eri suuntaan. Leikkejä syntyy lähinnä samankokoisten ja - näköisten koirien kanssa.
Rähinät Huli jättää muille, onneksi. Jos alkaa tappeluntapainen, Huli väistyy nopeasti takavasemmalle. Itse asiassa se pelkää edelleen kovasti isoja koiria. Irlannin susikoira on pelatussa numero yksi. Puistossa käyneet yksilöt ovat olleet itse rauhallisuuksia, mutta Huli on ollut kauhuissaan. Nyttemmin, Antonin toimien ansiosta, pelko on hieman hellittänyt.
Pelkään itsekin isoja koiria, joten on selvää, ettei Huli tunne oloaan kotoiseksi, jos minä olen remmin päässä ja iso otus tulee vastaan. " Turvaa Huli ei sinulta saa", totesi Anton kerran suorasanaiseen tyyliinsä, mutta lisäsi samaan hengenvetoon että hän arvostaa minun ahkeruuttani Hulin ulkoiluttamisessa.
Kerran sanoin Antonille, että ihmettelen Hulin sopeutumista aina vaan uusiin oloihin : Viipuri, vastaanottokeskus, Hämeenkyrön hoitokoti, Järvenpää.... " Onko sillä muita vaihtoehtoja?", vastasi Anton. Niin, tosiaan, mikä se toinen vaihtoehto olisi ?
Ajattelin taas kerran, että yritämme luoda Hulille mahdollisimman hyvät oltavat. Se on jo kiertänyt tarpeeksi.
Paljon Huli on rauhoittunutkin tämän eka vuoden aikana, jonka se on ollut meillä. Alkuun oli kaikenlaista paniikkireaktiota, ripulia ym. Muutaman kerran se kauhuissaan teki tarpeensa sisälle. Sen seurauksena muutama matto lähti roskikseen.

Vika päivä Varsovassa

Eipä näkynyt Dianaa enää. Muutama muu koira on kylläkin nähty, enimmäkseen pienenpuoleisia lemmikkejä , jotka katsovat odottavasti emäntäänsä tai isäntäänsä, joka on pysähtynyt kadun varteen juttelemaan. 

Meidän Hulimme nimi on kokonaisuudessaan Huli-Vili Puliainen- Brusilov. Passissa lukee pelkkä Huli, lopun olen keksinyt itse. Alkuosa lisänimestä on pelkkää sanaleikkiä, Brusilov on lisätty perheemme sukunimen mukaan. Itse käytän Hulista puhuessani yleensä nimeä Puliainen, muu perhe puhuu Hulista. Minusta Puliainen nyt vain on hauska nimi, vähän sellainen kuin perheemme pojat käyttävät kavereistaan eli  puhutaan sukunimellä, on Kämäräistä ja Kaikkosta. 

Huli kaipailee kotiväkeä

Matkalla ollessamme olemme kyselleet kotona olevasta Hulista. Anton on kertonut , että se hieman ihmettelee, kun yläkerrassa on niin hiljaista. Aikoinaan, kun se tuli meille , se joka kerran yläkertaan tullessaan kiersi kaikki huoneet läpi. Häntä vain heilui, kun se painui huoneesta toiseen. Se nuuhki kunkin huoneen, tuli sitten takaisin eteisaulaan ja usein lysähti keskelle tilaa makaamaan. 

Nyttemmin se on lopettanut huoneiden tarkastamisen . Sillä on suosikkinsa yläkerrassa : se joko valitsee vierashuoneen sängyn tai vielä useammin makuuhuoneen sängyn, jolle se asettuu makaamaan. Pää käpälien päällä se hiljakseen  tarkkailee ja kuuntelee, tai toisinaan jos on hyvin väsynyt myös torkahtaa. Isännän tulo saa sen aina hyppäämään sängystä eteiseen. Koska isäntä on opettanut sitä  rauhalliseksi reaktioissaan, Antonkin saa varsin hiljaisen vastaanoton. Ilo näkyy lähinnä siinä, että se ryntää pureksimaan luutaan. 

Täällä Varsovassa aiomme vielä tänä viimeisenä iltana käydä tervehtimässä Dianaa, jos se vain on tullut paikalleen torin varteen. 

On Varsovassakin koiria!

Juuri kun olin päässyt kertomasta, että Varsovassa ei ole koiria, tapasin ihanan Dianan isäntineen vanhan kaupungin torin kupeessa. Isäntä istui penkillä, Diana vieressään. Maassa oli rahankeräyskuppi ja puolankielinen lappu, jossa isäntä ilmeisesti selitti, miksi istui siinä kerjäämässä . Hän ei puhunut englantia emmekä me puolaa, mutta annoin rahaa keräyskuppiin ja lähetin Dianalle lentosuukkoja. Se oli jo jonkin verran iäkäs, mikä näkyi sen liikkeistä . Uskollisesti se istui isännän vieressä penkillä. Periaatteessa se oli rauhallinen, mutta saattoi ärähtää jos joku yllättäen lähestyi penkkiä . Silloin isäntä torui sitä, ja kohta oli taas rauha maassa.
Diana on iso koira, saksanpaimenkoiraa kovasti muistuttava.

On hauskaa huomata, että koirat ovat samanlaisia kaikkialla. Ihmiset ovat ehkä hiukan erilaisia eri paikoissa , mutta koirat ovat koiria. Näin yhden pienen menevän lenkillä. Kova vetäminen oli käynnissä, niin intoa piukeana se oli. Tuttua tämäkin.

Lemmikkien määrä kaikkiaan näyttää kyllä vähäisemmältä kuin esim Kreikassa. Täältä puuttuvat ravintoloissa kiertelevät kissat ja kaduilla makailevat kulkukoirat.

Emäntä matkalla

Päätinpä lähteä pienelle ulkomaanmatkalle. Isäntä tilasi lennon, määränpää oli salaisuus minulle, kyseessä olisi ns. yllätysmatka.
Selitin Hulille edellisenä iltana, että nyt ei sitten muutamaan päivään nähdä. Se tunki päätään kainalooni.

Yllätysmatka  alkoi täydellisellä yllätyksellä. Kentällä kerrottiin, että tällä nimenomaisella Finnairin lennolla on joitakin teknisiä ongelmia. Infoa tulisi 3 tunnin päästä .
Oli aikaa mennä teelle.

Lopulta pääsimme lähtemään klo 11.45, yli 3 tuntia myöhässä. Kone oli vaihdettu kokonaan uuteen.

Määränpääksi paljastui Varsova. Ensimmäisiä huomioita oli että kaupungissa ei näkynyt koiria lainkaan. Mutta ihania kahviloita, joka on yhteinen harrastuksemme, näyttää löytyvän kosolti.

Perheen iskä tutuksi

Aluksi Huli pelkäsi perheen isää aivan valtavasti. Meille oli kerrottu että tämä koira pelkää isoja miehiä, mutta olin ajatellut sen tarkoittavan jotain pientä luimistelua ja karttelemista ihan alkuun.

Huli kuitenkin osoitti pelkonsa haukkumalla raivoisasti. Se olikin vähemmän hauskaa. Kun iskä vain ilmestyi näköpiiriin, alkoi mahdoton tykitys. Siihen ei näyttänyt auttavan mikään. Kun sisareni tuli käymään, hän päätti lopettaa moisen kovasti moittimalla. Ei vaikutusta.

Iskä yritti luoda suhdetta olemalla mielestään hyvin ystävällinen. Hän saattoi tulla ikkunaan kun Huli oli ulkona ja kurkistaa ikkunasta  hymyillen ja Hulin nimeä toistellen. Myöhemmin kuulin Antonlta että se oli vihonviimeinen tapa: koira mieltää kurkistelijat ja hymyilijät varsinaiseksi uhkaksi

Kun Huli joskus oli meillä yläkerrassa yökylässä, koko talo heräsi jos iskä kävi vessassa. Huli ryntäsi sängyn alta, jossa se nukkui, haukkumaan käytävään.

Suhde alkoi rakentua hiljalleen kun iskä alkoi ulkoiluttaa Hulia. Hulin into lenkkeilyyn oli niin kova, että se hyväksyi kenet tahansa ulkoiluttajaksi. Siitä tilanne alkoi parantua. Joskus katsoin kun tämä kaksikko kulki pellon reunaa. He olivat hauska näky: iso mies hieman tottumattomasti hihnaa pitäen ja Huli innokkaana edellä vetäen.

Nyt iskä on Hulin silmissä lauman jäsen siinä missä muutkin perheenjäsenet . Lauman jäsen saa kotiin tullessaan Hulilta usein  erityisen tervehdyksen: kuono vähän ylöspäin ja haukuntaa muistuttava erikoinen ääni. Lisäksi Huli ryntää luunsa luo ja alkaa innoissaan purra sitä.

Koiraterapeutti

 Eräänä iltapäivänä meitä saapui sitten auttamaan koiraterapeutti. Hän osoittautui uskomattomaksi naiseksi, joka sai meidät uskomaan, että kyllä meistä vielä hyviä koiranomistajia tulee. Hän näytti käsivarttaan: "Oppirahat olen minäkin maksanut"  Häntä oli iso saksanpaimenkoira aikoinaan puraissut. Samainen koira oli tullut hänen perheeseensä rescue- koirana., ja alku oli ollut enemmän kuin hankalaa. Se ei ollut esim hyväksynyt talon isäntää aluksi ollenkaan. "Kaksi vuotta meni ennen kuin  se otti isännänkin todella omakseen. " Nyt samainen koira vietti arvokkaita vanhuuden päiviä tässä perheessä . Isännän kanssa olivat kuulemma erottamattomat.

Kerroin terapeutille, että meillä oli Antonin kanssa erilaiset odotukset koiran suhteen. Minä kaipasi semmoista mamman mussukkaa, Anton puolestaan nuorta, riuskaa, koulutettavaa koiraa. Terapeutti tarkasteli Hulia ja sanoi, että kyllä siitä vielä semmoinen mussukkakin tulee, kunhan ikää karttuu.

Muistin Maijan sanat rescue- koirista: "Ne ovat yleensä pehmeitä koiria, jotka lähinnä tarvitsevat itsetunnon vahvistamista." Ja kilttihän Huli oli jo nyt.   Sen erinäiset tempaukset johtuivat lähinnä uudesta, jälleen sille oudosta ympäristöstä sekä minun melkoisesta tietämättömyydestäni koirien suhteen.

Terapeutti lähti. Me jäimme Antonin kanssa hyvillä mielin jatkamaan koiraperheen elämää.

Uusia yllätyksiä

Eräänä päivänä Huli puuhaili huomaamattani keittiössä. Kohta kuulin sen kiireesti sipsuttavan pois. Menin katsomaan. Pöydälle sulamaan nostettu pakastekalan pala oli löytänyt tiensä Hulin suuhun, ja se mutusteli sitä tyytyväisenä olohuoneen lattialla.
Ymmärsin etten enää voinut saada sitä pois. Olkoon. Otan toisen palan sulamaan .

Kun toinenkin pala päätyi salaa Hulin suuhun , sain hepulin. Kutsuin Antonin alakerrasta apuun. Nyt on kala saatava siltä pois.
Saimme kyllä lopulta kalan pois, mutta sillä seurauksella , että Huli oli puraissut Antonia käteen.

Taas maailmani romahti. Mitä tästä tulee? Koirahan on varasteluun taipuvainen. Ja vielä puree isäntäänsä käteen. Emme silloin vielä ymmärtäneet, että koiran suusta ei voi ottaa sen syöntipalaa pois ilman konfliktia.

Anton soitti Maijalle, kasvatustädille. Maija tarjoutui hakemaan Hulin pois, mikäli emme enää haluaisi pitää sitä.  Me päätimme vielä miettiä. Sitä mietintää sitten käytiin matkalla lääkäriasemalle. Mietintää jatkettiin lääkärissä ja apteekissa. Näin että Antoniinkin tämä tapaus vaikutti melkoisesti. Hän horjui, eka kertaa minun nähteni,  sen suhteen haluaako vielä pitää Hulin.

Lopulta Anton sanoi haluavansa pitää Hulin. Tiesin että koiran ja isännän välille oli jo syntynyt melkoinen side, kaikesta huolimatta. Huli esim kantoi Antonin rukkasen tai muun tavaran sänkyynsä silloin kun isäntä oli poissa.

Maija suositteli kuitenkin, että luonamme kävisi hänen tuntemansa koiraterapeutti juttelemassa . Suostuimme ilomielin.

Eka päivät kotona

Lähdin kiireesti lenkille kotiin päästyämme. Koirahan tarvitsi reipasta ulkoilua rasittavan automatkan jälkeen.
Huli taisi olla samaa mieltä. Se lähti vauhdilla joka ällistytti minua - itse asiassa se veti koko ajan. Jonkin ajan päästä aloin epäillä oliko kaikki kohdallaan. Koira veti  kuin henkensä hädässä. Henkensä hädässä se taisi ollakin, yhä vielä vaikka automatka oli takana
. Äkkiä se alkoi riuhtoa itseään irti remmistä . Hätäännyin. Tällaista en ollut odottanut. Aloin hädissäni puhella sille. Ei saa riuhtoa, hyvänen aika. Ei mitään vaikutusta. Olin varma että se pääsisi kohta irti. Muistan Viipurin Koirien sivuilta varoituksen, että varsinkin alkuaikoina koiran karkaamisvaara on suuri. Olisipa tässä nyt kuulumisia sinne päin - että näet koira karkasi heti uuteen kotiin tultuaan...

Jotenkin kuin ihmeen kaupalla Huli lakkasi riuhtomasta ja pääsimme kotiin takaisin.

Pian tämän jälkeen hankimme koiralle valjaat. En lähtenyt kertaakaan ulos sen kanssa ilman että valjaat olivat päällä.

Melko pian murenivat haaveeni, että tekisin pitkiä, rauhallisia kävelylenkkejä Hulin kanssa. Huli osoitti suunnatonta kiinnostusta joka ainoaa vastaantulevaa koiraa kohtaan ja ilmaisi kiinnostuksensa syöksymällä koiraa kohti . Lisäksi se saattoi rähistä , vähän koirasta riippuen. Minä sain töin tuskin pidettyä Hulin paikoillaan, vetäisipä se pari kertaa minutkin nurin.

Olin kauhuissani ja pettynyt.

Anton ei jäänyt päivittelemään tilannetta, vaan aloitti päättäväisen koulutuksen. Jokaiseen huonosti menneeseen ohitukseen puututtiin , samoin kovaan vetämiseen. Hyvästä käytöksestä palkittiin.

Itse en jostain syystä saanut mitään koulutusta aikaiseksi . Puolustelin asiaa Antonille sanomalla, että saan työssäni tarpeeksi ohjata ja opettaa, joten vapaa- ajalla pitää saada ottaa rennosti. Poikani katsoi minua ja totesi, ettei sitten pidä ihmetellä, ettei tilanne parane.

Huli saapuu kotiin!

Hämeenkyrössä  ajelimme jo tutuksi tullutta reittiä Hulin kasvatuskotiin. Minusta näytti että Huli kävi hyvästelemässä Andrean, sillä se meni Andrean luo ja haisteli sitä pitkään juuri  ennen kuin lähdimme autolle. Verenpaineeni alkoi nousta kun ajattelin Hulin saamista autoomme - miten ihmeessä saisimme sen nousemaan kyytiin?

Kotimatka oli painajaismainen. Huli läähätti koko ajan ja yritti ryntäillä edestä taakse ja takaa eteen. Se oli täysin paniikissa . Juttelin sille  , en tiedä oliko se väärin tehty, mutta yritin rauhoitella sitä. Ajattelin ettei Hulin sydän kestä tätä.

Eikä tämä matka ikinä loppuisi ?

Lopulta kaarroimme kotipihaan. Ovi auki ja Huli remmin kanssa talomme pihalle. Tervetuloa kotiin, Huli!

Ajelimme Hämeenkyröön eräänä talvisena viikonloppuna. Monien mutkien kautta kaarroimme pihaan, josta ensin huomasin rantaan ulottuvan tontin. Jännitti.

Rannalta päin kuului haukuntaa. Sydämeni alkoi pamppailla. Mitä jos se on vihainen? Kertailin mielessäni Viipurin Koirat ry:n lausumaa että he eivät välitä vihaisia koiria.
Kasvattaja Maija ohjasi meitä koirien luo.

Tarhauksessa haukkui kaksi koiraa, toinen valkea, pystykorvainen, toinen saksan paimenkoiran värinen, jolla oli toinen korva pystyssä ja toinen lurpallaaan.
Vastaanotto oli siis reipas. Anton meni tarhan seinämän luo ja kyykistyi sivuttain. Hän sai heti haistelijat viereensä. Minä jäin taaemmas.

Kohta olimme jo lenkillä molempien koirien kanssa. Anton talutti Hulia, sillä Andrea oli kovasti arka.

Kotimatkalla pohdimme tilannetta. Olisiko se Huli? Anton saisi päättää.

Kotona soitettiin vielä erinäisiä puheluita. Viipurin Koirien toiminainen tenttasi meitä useampaan kertaan. Olimmeko varustautuneet kaikkeen mitä koira saattaisi tuoda tullessaan?
Muistelin lapsuudenkodissani ollutta sekarotuista Neroa, jonka isäni haki eräästä talosta pienenä pentuna. Ei ollut tenttejä. Nero eli 16- vuotisen , käsittääkseni sangen hyvän elämän isäntänsä kanssa, ja oli esimerkiksi kauppareissulla itseoikeutettu seuralainen auton etupenkillä. Nero ei sairastanut koskaan, enempää kuin isäntänsäkään. Tai sairasti yhden kerran, kun sitä ammuttiin lapaan sen ollessa karkuteillä jossakin lähiseudulla hätyyttelemässä kanoja. Luoti oli tullut lavan läpi. Nero tuli kotiin  verta vuotavana. Se oli ainoa kerta kun isä vei  koiran lääkäriin. Nero vältteli parhaansa mukaan antibioottitabletteja joita lääkäri määräsi. Joka tapauksessa se parani.

Varmaankin koiran pitäminen on nykyään toisenlaista, ajattelin.

Pojallamme ei ollut ollut koskaan mitään lemmikkiä. Hän oli kuitenkin hankkinut paljon tietoa koirista eri kanavien kautta ja oli valmis ottamaan haasteen vastaan.
Minä epäröin lähinnä Hulin rotua. Saksanpaimenkoiraa muistuttavat eivät aivan olleet sitä mitä odotin... Kultaisen noutajan tyyppinen olisi ehkä enemmän minun mieleeni.

Mutta asiat etenivät. Eräänä tammikuisena lauantaina oli auton nokka jälleen kohti Hämeenkyröä. Olimme lähteneet noutamaan Hulia kotiin.

Huomasin matkalla että oli isäni kuoleman vuosipäivä. Merkillistä.

Olin jo pitkään haaveillut koirasta. Poikani, aikuinen nuori mies, oli myös haaveillut pitkään koirasta , itse asiassa pitempään kuin minä. Esteeksi asettui aina perheen isän mahdollinen allergia sekä silloin tällöin mieleen tunkeva ajatus siitä, että koiran hankinta on vähän kuin lapsen saaminen: vastuuta 24h vuorokaudessa.

Ajatus ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Olin vakuuttunut , että koira antaisi minulle pyyteetöntä hellyyttä ja toveruutta vailla vertaa... Luin haastatteluja joissa kerrottiin koirista rakkaina perheenjäseninä.

Kun muutimme kerrostalosta omakotitaloon, tuntui toive yhä vain syvenevän. Kun poikamme sitten eräänä päivänä ilmoitti hankkivansa koiran omaan asuntoonsa, joka on omakotitalomme kivijalassa, hurrasin  mielessäni. Vihdoinkin! En uskaltanut ääneen kovin tuuletella, sillä näin että mieheni epäröi. Hänellä tuntui olevan varsin realistinen käsitys koiran mukanaan tuomasta vastuusta, vaikkei ole koiraa ikinä omistanutkaan.

Alkoi netin selaaminen. Poikamme halusi adoptiokoiran. Niitähän näytti riittävän. Romania, Espanja, Viro , Venäjä, Suomi. Jätin ratkaisun etsimisen tietokoneajan lapselle, jolle netissä pyöriminen on arkipäivää. Välillä kävin katsomassa kuvia: toinen toistaan suloisempia pentuja ja vähän vanhempiakin koiria näytti olevan hirmuiset määrät, kaikki uutta kotia odottamassa.

Etsintä tarkentui. Lopulta selattiin  yhä tiuhempaan tahtiin Viipurin Koirat ry: n sivuja.
"Huli, n.  2 v, uros. Reipas ja iloinen. " Kuvassa ja videolla touhusi hieman saksanpaimenkoira muistuttava olento, toinen korva terhakkaasti pystyssä , toinen lurpallaan.

"Mitäs jos mentäisiin katsomaan tätä?"


Kun kerroin tästä blogista pojalleni, hän huomautti heti että olin muistanut jotain väärin. Ei suunniteltu Hulia heti mennä katsomaan, vaan Andreaa, toista Viipurin  koiraa. Niinkös se olikin.? Minun muistiini ei enää mahtunut kuin Huli.

Huli asusteli kotihoidossa Hämeenkyrössä yhdessä  Andrean kanssa.