Vika päivä Varsovassa

Eipä näkynyt Dianaa enää. Muutama muu koira on kylläkin nähty, enimmäkseen pienenpuoleisia lemmikkejä , jotka katsovat odottavasti emäntäänsä tai isäntäänsä, joka on pysähtynyt kadun varteen juttelemaan. 

Meidän Hulimme nimi on kokonaisuudessaan Huli-Vili Puliainen- Brusilov. Passissa lukee pelkkä Huli, lopun olen keksinyt itse. Alkuosa lisänimestä on pelkkää sanaleikkiä, Brusilov on lisätty perheemme sukunimen mukaan. Itse käytän Hulista puhuessani yleensä nimeä Puliainen, muu perhe puhuu Hulista. Minusta Puliainen nyt vain on hauska nimi, vähän sellainen kuin perheemme pojat käyttävät kavereistaan eli  puhutaan sukunimellä, on Kämäräistä ja Kaikkosta. 

Huli kaipailee kotiväkeä

Matkalla ollessamme olemme kyselleet kotona olevasta Hulista. Anton on kertonut , että se hieman ihmettelee, kun yläkerrassa on niin hiljaista. Aikoinaan, kun se tuli meille , se joka kerran yläkertaan tullessaan kiersi kaikki huoneet läpi. Häntä vain heilui, kun se painui huoneesta toiseen. Se nuuhki kunkin huoneen, tuli sitten takaisin eteisaulaan ja usein lysähti keskelle tilaa makaamaan. 

Nyttemmin se on lopettanut huoneiden tarkastamisen . Sillä on suosikkinsa yläkerrassa : se joko valitsee vierashuoneen sängyn tai vielä useammin makuuhuoneen sängyn, jolle se asettuu makaamaan. Pää käpälien päällä se hiljakseen  tarkkailee ja kuuntelee, tai toisinaan jos on hyvin väsynyt myös torkahtaa. Isännän tulo saa sen aina hyppäämään sängystä eteiseen. Koska isäntä on opettanut sitä  rauhalliseksi reaktioissaan, Antonkin saa varsin hiljaisen vastaanoton. Ilo näkyy lähinnä siinä, että se ryntää pureksimaan luutaan. 

Täällä Varsovassa aiomme vielä tänä viimeisenä iltana käydä tervehtimässä Dianaa, jos se vain on tullut paikalleen torin varteen. 

On Varsovassakin koiria!

Juuri kun olin päässyt kertomasta, että Varsovassa ei ole koiria, tapasin ihanan Dianan isäntineen vanhan kaupungin torin kupeessa. Isäntä istui penkillä, Diana vieressään. Maassa oli rahankeräyskuppi ja puolankielinen lappu, jossa isäntä ilmeisesti selitti, miksi istui siinä kerjäämässä . Hän ei puhunut englantia emmekä me puolaa, mutta annoin rahaa keräyskuppiin ja lähetin Dianalle lentosuukkoja. Se oli jo jonkin verran iäkäs, mikä näkyi sen liikkeistä . Uskollisesti se istui isännän vieressä penkillä. Periaatteessa se oli rauhallinen, mutta saattoi ärähtää jos joku yllättäen lähestyi penkkiä . Silloin isäntä torui sitä, ja kohta oli taas rauha maassa.
Diana on iso koira, saksanpaimenkoiraa kovasti muistuttava.

On hauskaa huomata, että koirat ovat samanlaisia kaikkialla. Ihmiset ovat ehkä hiukan erilaisia eri paikoissa , mutta koirat ovat koiria. Näin yhden pienen menevän lenkillä. Kova vetäminen oli käynnissä, niin intoa piukeana se oli. Tuttua tämäkin.

Lemmikkien määrä kaikkiaan näyttää kyllä vähäisemmältä kuin esim Kreikassa. Täältä puuttuvat ravintoloissa kiertelevät kissat ja kaduilla makailevat kulkukoirat.

Emäntä matkalla

Päätinpä lähteä pienelle ulkomaanmatkalle. Isäntä tilasi lennon, määränpää oli salaisuus minulle, kyseessä olisi ns. yllätysmatka.
Selitin Hulille edellisenä iltana, että nyt ei sitten muutamaan päivään nähdä. Se tunki päätään kainalooni.

Yllätysmatka  alkoi täydellisellä yllätyksellä. Kentällä kerrottiin, että tällä nimenomaisella Finnairin lennolla on joitakin teknisiä ongelmia. Infoa tulisi 3 tunnin päästä .
Oli aikaa mennä teelle.

Lopulta pääsimme lähtemään klo 11.45, yli 3 tuntia myöhässä. Kone oli vaihdettu kokonaan uuteen.

Määränpääksi paljastui Varsova. Ensimmäisiä huomioita oli että kaupungissa ei näkynyt koiria lainkaan. Mutta ihania kahviloita, joka on yhteinen harrastuksemme, näyttää löytyvän kosolti.

Perheen iskä tutuksi

Aluksi Huli pelkäsi perheen isää aivan valtavasti. Meille oli kerrottu että tämä koira pelkää isoja miehiä, mutta olin ajatellut sen tarkoittavan jotain pientä luimistelua ja karttelemista ihan alkuun.

Huli kuitenkin osoitti pelkonsa haukkumalla raivoisasti. Se olikin vähemmän hauskaa. Kun iskä vain ilmestyi näköpiiriin, alkoi mahdoton tykitys. Siihen ei näyttänyt auttavan mikään. Kun sisareni tuli käymään, hän päätti lopettaa moisen kovasti moittimalla. Ei vaikutusta.

Iskä yritti luoda suhdetta olemalla mielestään hyvin ystävällinen. Hän saattoi tulla ikkunaan kun Huli oli ulkona ja kurkistaa ikkunasta  hymyillen ja Hulin nimeä toistellen. Myöhemmin kuulin Antonlta että se oli vihonviimeinen tapa: koira mieltää kurkistelijat ja hymyilijät varsinaiseksi uhkaksi

Kun Huli joskus oli meillä yläkerrassa yökylässä, koko talo heräsi jos iskä kävi vessassa. Huli ryntäsi sängyn alta, jossa se nukkui, haukkumaan käytävään.

Suhde alkoi rakentua hiljalleen kun iskä alkoi ulkoiluttaa Hulia. Hulin into lenkkeilyyn oli niin kova, että se hyväksyi kenet tahansa ulkoiluttajaksi. Siitä tilanne alkoi parantua. Joskus katsoin kun tämä kaksikko kulki pellon reunaa. He olivat hauska näky: iso mies hieman tottumattomasti hihnaa pitäen ja Huli innokkaana edellä vetäen.

Nyt iskä on Hulin silmissä lauman jäsen siinä missä muutkin perheenjäsenet . Lauman jäsen saa kotiin tullessaan Hulilta usein  erityisen tervehdyksen: kuono vähän ylöspäin ja haukuntaa muistuttava erikoinen ääni. Lisäksi Huli ryntää luunsa luo ja alkaa innoissaan purra sitä.

Koiraterapeutti

 Eräänä iltapäivänä meitä saapui sitten auttamaan koiraterapeutti. Hän osoittautui uskomattomaksi naiseksi, joka sai meidät uskomaan, että kyllä meistä vielä hyviä koiranomistajia tulee. Hän näytti käsivarttaan: "Oppirahat olen minäkin maksanut"  Häntä oli iso saksanpaimenkoira aikoinaan puraissut. Samainen koira oli tullut hänen perheeseensä rescue- koirana., ja alku oli ollut enemmän kuin hankalaa. Se ei ollut esim hyväksynyt talon isäntää aluksi ollenkaan. "Kaksi vuotta meni ennen kuin  se otti isännänkin todella omakseen. " Nyt samainen koira vietti arvokkaita vanhuuden päiviä tässä perheessä . Isännän kanssa olivat kuulemma erottamattomat.

Kerroin terapeutille, että meillä oli Antonin kanssa erilaiset odotukset koiran suhteen. Minä kaipasi semmoista mamman mussukkaa, Anton puolestaan nuorta, riuskaa, koulutettavaa koiraa. Terapeutti tarkasteli Hulia ja sanoi, että kyllä siitä vielä semmoinen mussukkakin tulee, kunhan ikää karttuu.

Muistin Maijan sanat rescue- koirista: "Ne ovat yleensä pehmeitä koiria, jotka lähinnä tarvitsevat itsetunnon vahvistamista." Ja kilttihän Huli oli jo nyt.   Sen erinäiset tempaukset johtuivat lähinnä uudesta, jälleen sille oudosta ympäristöstä sekä minun melkoisesta tietämättömyydestäni koirien suhteen.

Terapeutti lähti. Me jäimme Antonin kanssa hyvillä mielin jatkamaan koiraperheen elämää.

Uusia yllätyksiä

Eräänä päivänä Huli puuhaili huomaamattani keittiössä. Kohta kuulin sen kiireesti sipsuttavan pois. Menin katsomaan. Pöydälle sulamaan nostettu pakastekalan pala oli löytänyt tiensä Hulin suuhun, ja se mutusteli sitä tyytyväisenä olohuoneen lattialla.
Ymmärsin etten enää voinut saada sitä pois. Olkoon. Otan toisen palan sulamaan .

Kun toinenkin pala päätyi salaa Hulin suuhun , sain hepulin. Kutsuin Antonin alakerrasta apuun. Nyt on kala saatava siltä pois.
Saimme kyllä lopulta kalan pois, mutta sillä seurauksella , että Huli oli puraissut Antonia käteen.

Taas maailmani romahti. Mitä tästä tulee? Koirahan on varasteluun taipuvainen. Ja vielä puree isäntäänsä käteen. Emme silloin vielä ymmärtäneet, että koiran suusta ei voi ottaa sen syöntipalaa pois ilman konfliktia.

Anton soitti Maijalle, kasvatustädille. Maija tarjoutui hakemaan Hulin pois, mikäli emme enää haluaisi pitää sitä.  Me päätimme vielä miettiä. Sitä mietintää sitten käytiin matkalla lääkäriasemalle. Mietintää jatkettiin lääkärissä ja apteekissa. Näin että Antoniinkin tämä tapaus vaikutti melkoisesti. Hän horjui, eka kertaa minun nähteni,  sen suhteen haluaako vielä pitää Hulin.

Lopulta Anton sanoi haluavansa pitää Hulin. Tiesin että koiran ja isännän välille oli jo syntynyt melkoinen side, kaikesta huolimatta. Huli esim kantoi Antonin rukkasen tai muun tavaran sänkyynsä silloin kun isäntä oli poissa.

Maija suositteli kuitenkin, että luonamme kävisi hänen tuntemansa koiraterapeutti juttelemassa . Suostuimme ilomielin.

Eka päivät kotona

Lähdin kiireesti lenkille kotiin päästyämme. Koirahan tarvitsi reipasta ulkoilua rasittavan automatkan jälkeen.
Huli taisi olla samaa mieltä. Se lähti vauhdilla joka ällistytti minua - itse asiassa se veti koko ajan. Jonkin ajan päästä aloin epäillä oliko kaikki kohdallaan. Koira veti  kuin henkensä hädässä. Henkensä hädässä se taisi ollakin, yhä vielä vaikka automatka oli takana
. Äkkiä se alkoi riuhtoa itseään irti remmistä . Hätäännyin. Tällaista en ollut odottanut. Aloin hädissäni puhella sille. Ei saa riuhtoa, hyvänen aika. Ei mitään vaikutusta. Olin varma että se pääsisi kohta irti. Muistan Viipurin Koirien sivuilta varoituksen, että varsinkin alkuaikoina koiran karkaamisvaara on suuri. Olisipa tässä nyt kuulumisia sinne päin - että näet koira karkasi heti uuteen kotiin tultuaan...

Jotenkin kuin ihmeen kaupalla Huli lakkasi riuhtomasta ja pääsimme kotiin takaisin.

Pian tämän jälkeen hankimme koiralle valjaat. En lähtenyt kertaakaan ulos sen kanssa ilman että valjaat olivat päällä.

Melko pian murenivat haaveeni, että tekisin pitkiä, rauhallisia kävelylenkkejä Hulin kanssa. Huli osoitti suunnatonta kiinnostusta joka ainoaa vastaantulevaa koiraa kohtaan ja ilmaisi kiinnostuksensa syöksymällä koiraa kohti . Lisäksi se saattoi rähistä , vähän koirasta riippuen. Minä sain töin tuskin pidettyä Hulin paikoillaan, vetäisipä se pari kertaa minutkin nurin.

Olin kauhuissani ja pettynyt.

Anton ei jäänyt päivittelemään tilannetta, vaan aloitti päättäväisen koulutuksen. Jokaiseen huonosti menneeseen ohitukseen puututtiin , samoin kovaan vetämiseen. Hyvästä käytöksestä palkittiin.

Itse en jostain syystä saanut mitään koulutusta aikaiseksi . Puolustelin asiaa Antonille sanomalla, että saan työssäni tarpeeksi ohjata ja opettaa, joten vapaa- ajalla pitää saada ottaa rennosti. Poikani katsoi minua ja totesi, ettei sitten pidä ihmetellä, ettei tilanne parane.

Huli saapuu kotiin!

Hämeenkyrössä  ajelimme jo tutuksi tullutta reittiä Hulin kasvatuskotiin. Minusta näytti että Huli kävi hyvästelemässä Andrean, sillä se meni Andrean luo ja haisteli sitä pitkään juuri  ennen kuin lähdimme autolle. Verenpaineeni alkoi nousta kun ajattelin Hulin saamista autoomme - miten ihmeessä saisimme sen nousemaan kyytiin?

Kotimatka oli painajaismainen. Huli läähätti koko ajan ja yritti ryntäillä edestä taakse ja takaa eteen. Se oli täysin paniikissa . Juttelin sille  , en tiedä oliko se väärin tehty, mutta yritin rauhoitella sitä. Ajattelin ettei Hulin sydän kestä tätä.

Eikä tämä matka ikinä loppuisi ?

Lopulta kaarroimme kotipihaan. Ovi auki ja Huli remmin kanssa talomme pihalle. Tervetuloa kotiin, Huli!

Ajelimme Hämeenkyröön eräänä talvisena viikonloppuna. Monien mutkien kautta kaarroimme pihaan, josta ensin huomasin rantaan ulottuvan tontin. Jännitti.

Rannalta päin kuului haukuntaa. Sydämeni alkoi pamppailla. Mitä jos se on vihainen? Kertailin mielessäni Viipurin Koirat ry:n lausumaa että he eivät välitä vihaisia koiria.
Kasvattaja Maija ohjasi meitä koirien luo.

Tarhauksessa haukkui kaksi koiraa, toinen valkea, pystykorvainen, toinen saksan paimenkoiran värinen, jolla oli toinen korva pystyssä ja toinen lurpallaaan.
Vastaanotto oli siis reipas. Anton meni tarhan seinämän luo ja kyykistyi sivuttain. Hän sai heti haistelijat viereensä. Minä jäin taaemmas.

Kohta olimme jo lenkillä molempien koirien kanssa. Anton talutti Hulia, sillä Andrea oli kovasti arka.

Kotimatkalla pohdimme tilannetta. Olisiko se Huli? Anton saisi päättää.

Kotona soitettiin vielä erinäisiä puheluita. Viipurin Koirien toiminainen tenttasi meitä useampaan kertaan. Olimmeko varustautuneet kaikkeen mitä koira saattaisi tuoda tullessaan?
Muistelin lapsuudenkodissani ollutta sekarotuista Neroa, jonka isäni haki eräästä talosta pienenä pentuna. Ei ollut tenttejä. Nero eli 16- vuotisen , käsittääkseni sangen hyvän elämän isäntänsä kanssa, ja oli esimerkiksi kauppareissulla itseoikeutettu seuralainen auton etupenkillä. Nero ei sairastanut koskaan, enempää kuin isäntänsäkään. Tai sairasti yhden kerran, kun sitä ammuttiin lapaan sen ollessa karkuteillä jossakin lähiseudulla hätyyttelemässä kanoja. Luoti oli tullut lavan läpi. Nero tuli kotiin  verta vuotavana. Se oli ainoa kerta kun isä vei  koiran lääkäriin. Nero vältteli parhaansa mukaan antibioottitabletteja joita lääkäri määräsi. Joka tapauksessa se parani.

Varmaankin koiran pitäminen on nykyään toisenlaista, ajattelin.

Pojallamme ei ollut ollut koskaan mitään lemmikkiä. Hän oli kuitenkin hankkinut paljon tietoa koirista eri kanavien kautta ja oli valmis ottamaan haasteen vastaan.
Minä epäröin lähinnä Hulin rotua. Saksanpaimenkoiraa muistuttavat eivät aivan olleet sitä mitä odotin... Kultaisen noutajan tyyppinen olisi ehkä enemmän minun mieleeni.

Mutta asiat etenivät. Eräänä tammikuisena lauantaina oli auton nokka jälleen kohti Hämeenkyröä. Olimme lähteneet noutamaan Hulia kotiin.

Huomasin matkalla että oli isäni kuoleman vuosipäivä. Merkillistä.