Puistoilua iltaåpimeällä

Olipa taas yksi syksyinen ilta kun päätin lähteä työpäivän päälle Hulia puistoon ulkoiluttamaan. Väsytti vähän, mutta kun Anton oli töissä ja Huli ollut pitkään yksin, päätin reippaasti yrittää.
Lähtö sujui hyvin, kuten aina. Häntä pystyssä ja tyytyväisenä riennettiin kohti puistoa.

Oli aika tihkuista. Sateenvarjo oli mukana, siltä varalta että alkaisi kunnolla sataa. Ei satanut, mutta jonkin ajan päästä huomasin kuitenkin, että  kamppeeni alkoivat kastua. Tuo tihu jota ilma oli täynnä tunkeutui joka paikkaan. Lisäksi koirat hyppivät takkiani vasten, ja se alkoi likaantua. Ei sen puoleen, että panisin parasta päälleni koirapuistoon, mutta...

Koiria oli kumma kyllä muutamia, vaikka olin arvellut päin vastoin. Huli alkoi kiehnätä  erään tytön perässä, ja sain koko ajan olla sitä hätistelemässä pois. Alkoi jo ottaa hermoon. Tyttökoiran emäntä myönsi, että juoksuaika odotellaan juuri. No ihmekös siis.

Sitten oli vanha poikakoirakaveri, jonka kanssa oli aiemmin leikitty. Nyt oli semmoista pientä rähinää ja komentelua koko ajan.
Ilta alkoi pimetä. Koiranomistajat juttelivat hyväntuulisesti keskenään, minua taas jotenkin kaiversi. Vilkuilin kelloa. Olin pyytänyt Antonia hakemaan meidät pois, mutta viestiin ei kuulunut vastausta. Sitten Jorma viestitti että Anton oli kotiin tultuaan lähtenyt kaverilleen. Selvä. Minnehän känny oli jäänyt?

Päätin että lähdetään nyt sitten kotiin, kun tämä ilta on tämmöinen hieman takkuinen. Alkoi Hulin metsästys. Kas Huli ei toistaiseksi kuulu niihin ihmeellisiin koiriin, jotka omistajan lähtöaineet huomattuaan rientävät kiireesti perään. Ehei , Huli suuntaa juuri päinvastaiseen suuntaan. Koko olemus kertoo, että nyt vielä ei tätä hauskanpitoa voi lopettaa.

Yritin houkutella Hulia luokseni. Se tuli melko lähelle, mutta väisti taitavasti kiinniottoyritykset. Aloin lannistua. Ilta pimeni, minua väsytti ja oli nälkä, sataa tihuutti, ja minä hortoilin pimeässä puistossa tietämättä edes, missä koirani liikkui, sillä pimeys otti sen tehokkaasti suojaansa. Antonia ei näkynyt eikä kuulunut , eikä viesteihini vastattu.

Lopulta Huli tuli taas lähelle, itse asiassa nuuhkimaan erään toisen koiranomistajan makupalaa. Sain pannasta kiinni. Ja niin lopulta lähdettiin talsimaan kotiin.

Olin tuohtunut Hulille, ja se näkyi kotiinmenossa. Kävelin huikeaa vauhtia, vihaisena, enkä antanut koiran yhtään jäädä haistelemaan tai viivyttelemään. Lopulta oli pakko vähän löysätä vauhtia, ja Huli pääsi nuuhkimaan tien vierustoja, kuten yleensä.
Huli vaistosi mielentilani. Se jolkutteli hiljakseen vieressäni, pää hieman painuksissa. Aloin tuntea katumusta vihaisuudestani.

Kumpikohan tässä nyt kasvattaa kumpaa, koira minua vai minä koiraa?

Tottelusta

Huli tottelee isäntäänsä aivan eri tavalla kuin meitä muita perheenjäseniä. Joskus kun Huli on meillä yläkerrassa hoidossa, olemme välillä sormi suussa miettimässä, miten sen kanssa pitäisi toimia. Vaikka Huli on periaatteessa kiltti koira, se on kuitenkin nuori ja reipas, ja toimintaa sekä kaivataan että se järjestää itse.
Kerran katsoimme sitä kun se touhusi patiolla ja omassa aitauksessaan ulkona. Se alkoi irrotella, kuten Anton asian ilmaisee, eli alkoi vimmatusti juoksennella ympäri aitausta. Aina uusi kierros, käännös mutkassa ja taas täyttä ravia ympäri. Ajattelin että onko tuo nyt aivan normaalia. Anton oli kuitenkin käymässä jossain, joten ei auttanut kuin katsella.
Äkkiä se kekkasi vanhan kuopan, jota oli aiemminkin kaivanut. Alkoi maaninen kaivaminen. Sen käpälät ovat uskomattomat kauhakuormaajat. Kivet ja sora lentelivät ympäriinsä.
Tunsin tyytymätöntä avuttomuutta. Tiesin kyllä että  Anton pysäyttäisi tuon kaiken. , tai ainakin kaivamisen. Minä en tiennyt mitä tehdä. Tiesin että sanominen ei auttaisi mitään.
Sisätiloissa hallitsen kaiken paremmin. Sen voi laittaa vaikka hetkeksi kiinni remmiin ja remmin pää nojatuolin alle. Tämä tapahtuu esim kun kaapin ovi on jäänyt auki ja Huli on siepannut sieltä sukan pureskeltavakseen.
Anton menee tämmöisessä tapauksessa Hulin luo, tarttuu sitä pannasta ja saa sen melko nopeasti pudottamaan sukan pois suustaan. Minä yritän samaa, mutta Huli pitää tiukasti kiinni aarteestaan. Hmm. Tarvitsen siis vielä harjoittelua tässä auktoriteettiasiassa.