perjantai 27. marraskuuta 2015

Miksi meillä on koira?

Olen jäänyt toisinaan miettimään, miksi yleensä otimme koiran? Rehellinen tutkinta on paljastanut, että olen jokseenkin hellyydenkipeä olento, joka saa koiralta määrättömästi hyväksyntää. Koira ei ikinä arvostele minua, ei puhu pahaa selän takana, ei näytä nyrpeätä naamaa, ei lauo suustaan totuuksia joita mieluiten olisin kuulematta...

Menipä sen luo milloin tahansa, se saattaa alkaa nuolla kättäni . Joskus se kellahtaa tyytyväisenä selälleen ja odottaa liikuttavasti rapsutuksia, joista se ylen tyytyväisenä nauttii. Se ei aseta kyseenalaiseksi enempää omaa kuin emäntänsäkään luonnetta, vaan ottaa kaiken sellaisena kuin se on.
Jos se on väsynyt, se torkkuu rennosti sängyllä eikä yritä esittää jotain tekopirteää. Jos se taas on iloinen, se ilmentää sen monin tavoin.

Taas joutuu toteamaan, että olisipa koiralta paljon opittavaaa!

perjantai 23. lokakuuta 2015

Puistoilua iltaåpimeällä

Olipa taas yksi syksyinen ilta kun päätin lähteä työpäivän päälle Hulia puistoon ulkoiluttamaan. Väsytti vähän, mutta kun Anton oli töissä ja Huli ollut pitkään yksin, päätin reippaasti yrittää.
Lähtö sujui hyvin, kuten aina. Häntä pystyssä ja tyytyväisenä riennettiin kohti puistoa.

Oli aika tihkuista. Sateenvarjo oli mukana, siltä varalta että alkaisi kunnolla sataa. Ei satanut, mutta jonkin ajan päästä huomasin kuitenkin, että  kamppeeni alkoivat kastua. Tuo tihu jota ilma oli täynnä tunkeutui joka paikkaan. Lisäksi koirat hyppivät takkiani vasten, ja se alkoi likaantua. Ei sen puoleen, että panisin parasta päälleni koirapuistoon, mutta...

Koiria oli kumma kyllä muutamia, vaikka olin arvellut päin vastoin. Huli alkoi kiehnätä  erään tytön perässä, ja sain koko ajan olla sitä hätistelemässä pois. Alkoi jo ottaa hermoon. Tyttökoiran emäntä myönsi, että juoksuaika odotellaan juuri. No ihmekös siis.

Sitten oli vanha poikakoirakaveri, jonka kanssa oli aiemmin leikitty. Nyt oli semmoista pientä rähinää ja komentelua koko ajan.
Ilta alkoi pimetä. Koiranomistajat juttelivat hyväntuulisesti keskenään, minua taas jotenkin kaiversi. Vilkuilin kelloa. Olin pyytänyt Antonia hakemaan meidät pois, mutta viestiin ei kuulunut vastausta. Sitten Jorma viestitti että Anton oli kotiin tultuaan lähtenyt kaverilleen. Selvä. Minnehän känny oli jäänyt?

Päätin että lähdetään nyt sitten kotiin, kun tämä ilta on tämmöinen hieman takkuinen. Alkoi Hulin metsästys. Kas Huli ei toistaiseksi kuulu niihin ihmeellisiin koiriin, jotka omistajan lähtöaineet huomattuaan rientävät kiireesti perään. Ehei , Huli suuntaa juuri päinvastaiseen suuntaan. Koko olemus kertoo, että nyt vielä ei tätä hauskanpitoa voi lopettaa.

Yritin houkutella Hulia luokseni. Se tuli melko lähelle, mutta väisti taitavasti kiinniottoyritykset. Aloin lannistua. Ilta pimeni, minua väsytti ja oli nälkä, sataa tihuutti, ja minä hortoilin pimeässä puistossa tietämättä edes, missä koirani liikkui, sillä pimeys otti sen tehokkaasti suojaansa. Antonia ei näkynyt eikä kuulunut , eikä viesteihini vastattu.

Lopulta Huli tuli taas lähelle, itse asiassa nuuhkimaan erään toisen koiranomistajan makupalaa. Sain pannasta kiinni. Ja niin lopulta lähdettiin talsimaan kotiin.

Olin tuohtunut Hulille, ja se näkyi kotiinmenossa. Kävelin huikeaa vauhtia, vihaisena, enkä antanut koiran yhtään jäädä haistelemaan tai viivyttelemään. Lopulta oli pakko vähän löysätä vauhtia, ja Huli pääsi nuuhkimaan tien vierustoja, kuten yleensä.
Huli vaistosi mielentilani. Se jolkutteli hiljakseen vieressäni, pää hieman painuksissa. Aloin tuntea katumusta vihaisuudestani.

Kumpikohan tässä nyt kasvattaa kumpaa, koira minua vai minä koiraa?

lauantai 3. lokakuuta 2015

Tottelusta

Huli tottelee isäntäänsä aivan eri tavalla kuin meitä muita perheenjäseniä. Joskus kun Huli on meillä yläkerrassa hoidossa, olemme välillä sormi suussa miettimässä, miten sen kanssa pitäisi toimia. Vaikka Huli on periaatteessa kiltti koira, se on kuitenkin nuori ja reipas, ja toimintaa sekä kaivataan että se järjestää itse.
Kerran katsoimme sitä kun se touhusi patiolla ja omassa aitauksessaan ulkona. Se alkoi irrotella, kuten Anton asian ilmaisee, eli alkoi vimmatusti juoksennella ympäri aitausta. Aina uusi kierros, käännös mutkassa ja taas täyttä ravia ympäri. Ajattelin että onko tuo nyt aivan normaalia. Anton oli kuitenkin käymässä jossain, joten ei auttanut kuin katsella.
Äkkiä se kekkasi vanhan kuopan, jota oli aiemminkin kaivanut. Alkoi maaninen kaivaminen. Sen käpälät ovat uskomattomat kauhakuormaajat. Kivet ja sora lentelivät ympäriinsä.
Tunsin tyytymätöntä avuttomuutta. Tiesin kyllä että  Anton pysäyttäisi tuon kaiken. , tai ainakin kaivamisen. Minä en tiennyt mitä tehdä. Tiesin että sanominen ei auttaisi mitään.
Sisätiloissa hallitsen kaiken paremmin. Sen voi laittaa vaikka hetkeksi kiinni remmiin ja remmin pää nojatuolin alle. Tämä tapahtuu esim kun kaapin ovi on jäänyt auki ja Huli on siepannut sieltä sukan pureskeltavakseen.
Anton menee tämmöisessä tapauksessa Hulin luo, tarttuu sitä pannasta ja saa sen melko nopeasti pudottamaan sukan pois suustaan. Minä yritän samaa, mutta Huli pitää tiukasti kiinni aarteestaan. Hmm. Tarvitsen siis vielä harjoittelua tässä auktoriteettiasiassa.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Aina nälkä...

Huomasin aika pian Hulin tultua meille, että sillä oli hyvä ruokahalu. Arvelin sen olevan merkki siitä, että sen pitää saada paljon ruokaa, itse asiassa aina kun se ilmaisee sitä haluavansa. Ekalla lääkärikäynnillä lääkäri lisäksi sanoi koiramme olevan hoikkarakenteinen, ei lihomaan taipuvainen.

Ei mennyt kovin montaa kuukautta, kun alkoi näkyä pientä pyöristymistä. Anton-isäntä ilmaisi selvästi, ettei sen tarvitse saada ruokaa niin paljon kuin se haluaa. Minulle asian hyväksyminen otti koville - kuten taisi ottaa sisarellenikin, joka kerran kesällä oli keittiössä syömässä voileipää, kun Huli vetoavine katseineen tuli keittiön ovelle. "Miten minä voin syödä tätä, kun Hulille ei saa antaa yhtään?" hän valitti.

Huomasin, että silloin kun koiran ruoka-annoksen laittaminen oli minun tehtäväni, laitoin mielelläni pari ylimääräistä lusikallista. Kun Huli joutuu niin paljon sopeutumaan meidän ihmisten tahtoon, niin pitäähän edes syödä saada reilusti... Anton melkein vihastui. Taas niitä äidin käsittämättömiä perusteluja, jotka pohjautuvat Hulin pitämiseen ihmisvauvana...
"Koiralla on aina nälkä",  valisti Anton, "se on terveen koiran merkki."

Niinpä jouduin taas kouluttamaan itseäni. "Huli meinaa lihoa, kylkiluut eivät enää erotu selvästi. Siispä otan tämän huomioon ja annan isännän päättää ruoka-annosten koon."  Toistelen itselleni, että terveellä koiralla on aina nälkä, ja ettei se kärsi siitä, jos se ei saa ruokaa niin paljon kuin haluaa.
Ja







lauantai 5. syyskuuta 2015

Tykkään - en tykkää...

Koira herättää monenlaisia tunteita. Ennen Hulin tuloa ajattelin, että minä vain rakastan  sitä koiraa koko ajan yli kaiken. Heti kohta huomasin, että esim huonosti mennyt lenkki sai mieleni ärtyneeksi ja ajattelin, että onpa tämä vaikeaa. Kun Huli söi hanskani, suutuin ja moitin, näytin rikkinäistä hanskaa sille ja kysyin siltä vihaisena, mitäs nyt kädessä pidetään. Huli katsoi minua surullisen ja syyllisen näköisenä. Mietin olinko ollut sille turhaan ankara.

Joskus taas katson sitä, kun se makaa sängyllä pää käpälien välissä ja seuraa katseellaan ihmisten touhuja. Sen katse on lempeä ja miettiväinen. ; oikeastaan aika läpipääsemätön . Minun on mahdotonta tietää, mitä sen päässä liikkuu. Silloin saatan mennä sen luo, silittää ja jutella, ja Huli kellahtaa selälleen ja tilaa heti kokovartalohieronnan. Menneitä ei muistella , on vain tämä hetki. Silloin tunnen että onpa ihanaa että meillä on tämä Huli.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

On helteitä pidellyt...

Huli kuin myös emäntänsä on ihmetellyt näitä elokuun lopun säitä, jotka rynnivät päälle juuri kun on huokaissut helpotuksesta, että tänä kesänä säästyttiin helteiltä.

Ulkoiltava kuitenkin on. Yleensä tietysti lenkkeillään aamusta ja illasta tällaisilla ilmoilla. Mutta koirapuistoon mennään säällä kuin säällä, silloin kun isäntäväelle aikatauluun vain sopii. Huli nauttii puistoilusta niin paljon, että yritän järjestää sille näitä hetkiä aina kun mahdollista.

Niinpä siis tänäänkin lähdetään liikkeelle pahimman iltapäivähelteen aikana. Arvelen Hulin kestävän matkan, koska se on melko lyhyt.
Matkalla tulee silti mieleen, olenko aivan viisas. Autokyytikin olisi ollut mahdollinen . Päässäni takoo kuitenkin ajatus, että Hulin on saatava kävellä mahdollisimman paljon, koska sillä on hiljaisiakin päiviä. Nyt minulla on aikaa kävelyttää sitä, onhan sunnuntai.

Taivallamme siis tienvarren varjoja etsien, Huli kieltään ja päätään roikottaen, minä lierihattuni alla päivitellen tätä ilmastonmuutosta, jonka piikkiin laitan kaikki poikkeamat siitä mikä mielestäni on " normaalia". Hulin askeleita siivittää tietoisuus siitä, minne ollaan menossa. Se muistaa reitin ja haluaisi vaihtaa jo hyvissä ajoin sille puolen tietä minne ollaan kääntymässä.

Perillä mennään yleensä ensin kahville läheisen kahvilan terassille. Se ei ole Hulille mieleen, mutta se tulee kuitenkin kiltisti, kun selitän että näin tämä asia vain on. Terassilla se istuu pää ja kaula ojentuneina puiston suuntaan, koko ajan lähtövalmiina. Jos kahvittelu kestää sen mielestä pitkähköön, se lysähtää välillä maahan makaamaan .

Ja lopulta, vihdoinkin, isäntäväki nousee ja lähdetään puistoon! Hulin päivän kohokohta pääsee alkamaan .

lauantai 15. elokuuta 2015

Koira opettajana

Joskus katselen Hulia ja mietin, mitä se ajattelee. Anton pitää tällaisia pohtimisia turhanpäiväisinä, mutta minkäpäs mahdan, kun ajatukset vain tulvivat mieleeni.
 Huli makaa usein pää käpälien päällä ja seurailee hiljakseen ympäristöään. Kuvittelen sen ajattelevan entistä elämäänsä ja vertaavan sitä nykyiseen. Vapaus mennä ja tulla on kaventunut, oman mielen ilmauksia rajoitetaan. Ruokaa pitää odottaa ja istua tietyllä tavalla jotta saa kupin eteensä. Hihnassa pitää osata käyttäytyä hillitysti, tempoa ei saa.
 Sitä siis kasvatetaan.

Kuvittelen sen kaipaavan aikaa Viipurin kaduilla (?), kun joka aamu oli uusi seikkailu edessä... Vai oliko se sittenkään niin mukavaa? Kilpailu ruoasta, pelko ja varovaisuus ...

Anton tuhahti kun kerroin hänelle ajatuksistani. Koiralla on vain nykyhetki, eikä se arvota elämänsä hetkiä. Se nauttii puistossa juoksemisesta, sen kanssa leikkimisestä, ruoasta, rapsuttelusta. Mutta niiden jälkeen se elää mutkattomasti taas seuraavaa vaihetta, vaikkapa tuntikausia sängyllä makaamista.
Koira osaa elää kulloisenkin hetken täysillä. Milloin mahdan itse oppia sen taidon?