Olen jäänyt toisinaan miettimään, miksi yleensä otimme koiran? Rehellinen tutkinta on paljastanut, että olen jokseenkin hellyydenkipeä olento, joka saa koiralta määrättömästi hyväksyntää. Koira ei ikinä arvostele minua, ei puhu pahaa selän takana, ei näytä nyrpeätä naamaa, ei lauo suustaan totuuksia joita mieluiten olisin kuulematta...
Menipä sen luo milloin tahansa, se saattaa alkaa nuolla kättäni . Joskus se kellahtaa tyytyväisenä selälleen ja odottaa liikuttavasti rapsutuksia, joista se ylen tyytyväisenä nauttii. Se ei aseta kyseenalaiseksi enempää omaa kuin emäntänsäkään luonnetta, vaan ottaa kaiken sellaisena kuin se on.
Jos se on väsynyt, se torkkuu rennosti sängyllä eikä yritä esittää jotain tekopirteää. Jos se taas on iloinen, se ilmentää sen monin tavoin.
Taas joutuu toteamaan, että olisipa koiralta paljon opittavaaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti