On helteitä pidellyt...

Huli kuin myös emäntänsä on ihmetellyt näitä elokuun lopun säitä, jotka rynnivät päälle juuri kun on huokaissut helpotuksesta, että tänä kesänä säästyttiin helteiltä.

Ulkoiltava kuitenkin on. Yleensä tietysti lenkkeillään aamusta ja illasta tällaisilla ilmoilla. Mutta koirapuistoon mennään säällä kuin säällä, silloin kun isäntäväelle aikatauluun vain sopii. Huli nauttii puistoilusta niin paljon, että yritän järjestää sille näitä hetkiä aina kun mahdollista.

Niinpä siis tänäänkin lähdetään liikkeelle pahimman iltapäivähelteen aikana. Arvelen Hulin kestävän matkan, koska se on melko lyhyt.
Matkalla tulee silti mieleen, olenko aivan viisas. Autokyytikin olisi ollut mahdollinen . Päässäni takoo kuitenkin ajatus, että Hulin on saatava kävellä mahdollisimman paljon, koska sillä on hiljaisiakin päiviä. Nyt minulla on aikaa kävelyttää sitä, onhan sunnuntai.

Taivallamme siis tienvarren varjoja etsien, Huli kieltään ja päätään roikottaen, minä lierihattuni alla päivitellen tätä ilmastonmuutosta, jonka piikkiin laitan kaikki poikkeamat siitä mikä mielestäni on " normaalia". Hulin askeleita siivittää tietoisuus siitä, minne ollaan menossa. Se muistaa reitin ja haluaisi vaihtaa jo hyvissä ajoin sille puolen tietä minne ollaan kääntymässä.

Perillä mennään yleensä ensin kahville läheisen kahvilan terassille. Se ei ole Hulille mieleen, mutta se tulee kuitenkin kiltisti, kun selitän että näin tämä asia vain on. Terassilla se istuu pää ja kaula ojentuneina puiston suuntaan, koko ajan lähtövalmiina. Jos kahvittelu kestää sen mielestä pitkähköön, se lysähtää välillä maahan makaamaan .

Ja lopulta, vihdoinkin, isäntäväki nousee ja lähdetään puistoon! Hulin päivän kohokohta pääsee alkamaan .

Koira opettajana

Joskus katselen Hulia ja mietin, mitä se ajattelee. Anton pitää tällaisia pohtimisia turhanpäiväisinä, mutta minkäpäs mahdan, kun ajatukset vain tulvivat mieleeni.
 Huli makaa usein pää käpälien päällä ja seurailee hiljakseen ympäristöään. Kuvittelen sen ajattelevan entistä elämäänsä ja vertaavan sitä nykyiseen. Vapaus mennä ja tulla on kaventunut, oman mielen ilmauksia rajoitetaan. Ruokaa pitää odottaa ja istua tietyllä tavalla jotta saa kupin eteensä. Hihnassa pitää osata käyttäytyä hillitysti, tempoa ei saa.
 Sitä siis kasvatetaan.

Kuvittelen sen kaipaavan aikaa Viipurin kaduilla (?), kun joka aamu oli uusi seikkailu edessä... Vai oliko se sittenkään niin mukavaa? Kilpailu ruoasta, pelko ja varovaisuus ...

Anton tuhahti kun kerroin hänelle ajatuksistani. Koiralla on vain nykyhetki, eikä se arvota elämänsä hetkiä. Se nauttii puistossa juoksemisesta, sen kanssa leikkimisestä, ruoasta, rapsuttelusta. Mutta niiden jälkeen se elää mutkattomasti taas seuraavaa vaihetta, vaikkapa tuntikausia sängyllä makaamista.
Koira osaa elää kulloisenkin hetken täysillä. Milloin mahdan itse oppia sen taidon?

Kaupunkikoiran käytöskoodi, osa 2

Olen myös havainnut, että kaupunkikoira ei saa haukkua. Perheen isä teki talomme tontille Hulille oman ulkoiluaitauksen. Alun perin luulin, että Huli kiljaisee  riemusta sen nähtyään ja kirmaa kuntoilemaan nurmikolla.

 Luulo osoittautui pian vääräksi.

Ensinnäkin Huli pelkäsi mennä koko aitaukseen. Se kurkki pation ovella, nuuhki ja peräyttyi. Alkuun se suostui menemään aitaukseen vain kun joku perheenjäsen meni sinne ensin.

Sittemmin se on mennyt yksinkin, joskus jopa mieluusti. Koska aitaus on korkealla muuhun maastoon nähden, Huli tarkkailee keskittyneesti varsinkin alhaalla kulkevan kadun elämää. Havainnot ilmoitetaan välittömästi. Antonin ohjeiden mukaan ryntäämme sitten hyssyttelemään Hulia hiljaiseksi.
Myöskään koirapuistossa ei näköjään ole kovin suotavaa haukkua, ainakaan pitkiä aikoja. Oman lemmikin jatkuva räyskytys saa omistajan vaivaantuneena yrittämään erilaisia keinoja. Usein huomaan että koiralle puhutaan paheksuvaan sävyyn, ja toisinaan se tepsiikin.

Kaupunkikoiran käytöskoodi, osa 1

Huomasin pian Hulin meille tultua, että kaupunkikoiran  ulkoilutus on taitolaji. Alkuun menin sen kanssa luonnonmenetelllä eli hihna kaulaan ja menoksi. Kohta huomasin, että menomme herätti negatiivista huomiota. Ohitukset olivat pullonkaula. Siinä missä vastaantuleva koira omistajineen liukui tyylikkäästi ohi pää pystyssä ja aivan kuin Hulia ei olisi ollutkaan, minä pitelin pää punaisena Hulia , joka riuhtoi koko nuoren koiran voimallaan päästäkseen toverinsa  luo. Mikä vielä pahempi, se saattoi alkaa haukkua ja rähistä jo kaukaa.

Muutaman kerran kaaduttuani sen kanssa ajattelin, että Anton saa hoitaa ulkoilutuksen .

Sittemmin olen lipsunut tästä päätöksestä. Koska tykkään kävellä koiran kanssa ulkona, otan Hulin päivittäin, jos siihen on mahdollisuus, ja lähdemme joko koirapuistoon tai muuten lenkille . Ajattelen että on vain kestettävä tämä häpeä, kuten moni muukin asia elämässä.

Anton on kouluttanut Hulia niin, että isännän ollessa mukana ohitukset sujuvat. Olen ollut huomaavinani, että minäkin olen pikkuisen hyötynyt Antonin tekemästä työstä.

Uneksin päivästä, jolloin voin lähteä Hulin kanssa ulos yhtä rennosti kuin voin lähteä itsekseni kävelemään.