Huli makaa usein pää käpälien päällä ja seurailee hiljakseen ympäristöään. Kuvittelen sen ajattelevan entistä elämäänsä ja vertaavan sitä nykyiseen. Vapaus mennä ja tulla on kaventunut, oman mielen ilmauksia rajoitetaan. Ruokaa pitää odottaa ja istua tietyllä tavalla jotta saa kupin eteensä. Hihnassa pitää osata käyttäytyä hillitysti, tempoa ei saa.
Sitä siis kasvatetaan.
Kuvittelen sen kaipaavan aikaa Viipurin kaduilla (?), kun joka aamu oli uusi seikkailu edessä... Vai oliko se sittenkään niin mukavaa? Kilpailu ruoasta, pelko ja varovaisuus ...
Anton tuhahti kun kerroin hänelle ajatuksistani. Koiralla on vain nykyhetki, eikä se arvota elämänsä hetkiä. Se nauttii puistossa juoksemisesta, sen kanssa leikkimisestä, ruoasta, rapsuttelusta. Mutta niiden jälkeen se elää mutkattomasti taas seuraavaa vaihetta, vaikkapa tuntikausia sängyllä makaamista.
Koira osaa elää kulloisenkin hetken täysillä. Milloin mahdan itse oppia sen taidon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti