Huli tottelee isäntäänsä aivan eri tavalla kuin meitä muita perheenjäseniä. Joskus kun Huli on meillä yläkerrassa hoidossa, olemme välillä sormi suussa miettimässä, miten sen kanssa pitäisi toimia. Vaikka Huli on periaatteessa kiltti koira, se on kuitenkin nuori ja reipas, ja toimintaa sekä kaivataan että se järjestää itse.
Kerran katsoimme sitä kun se touhusi patiolla ja omassa aitauksessaan ulkona. Se alkoi irrotella, kuten Anton asian ilmaisee, eli alkoi vimmatusti juoksennella ympäri aitausta. Aina uusi kierros, käännös mutkassa ja taas täyttä ravia ympäri. Ajattelin että onko tuo nyt aivan normaalia. Anton oli kuitenkin käymässä jossain, joten ei auttanut kuin katsella.
Äkkiä se kekkasi vanhan kuopan, jota oli aiemminkin kaivanut. Alkoi maaninen kaivaminen. Sen käpälät ovat uskomattomat kauhakuormaajat. Kivet ja sora lentelivät ympäriinsä.
Tunsin tyytymätöntä avuttomuutta. Tiesin kyllä että Anton pysäyttäisi tuon kaiken. , tai ainakin kaivamisen. Minä en tiennyt mitä tehdä. Tiesin että sanominen ei auttaisi mitään.
Sisätiloissa hallitsen kaiken paremmin. Sen voi laittaa vaikka hetkeksi kiinni remmiin ja remmin pää nojatuolin alle. Tämä tapahtuu esim kun kaapin ovi on jäänyt auki ja Huli on siepannut sieltä sukan pureskeltavakseen.
Anton menee tämmöisessä tapauksessa Hulin luo, tarttuu sitä pannasta ja saa sen melko nopeasti pudottamaan sukan pois suustaan. Minä yritän samaa, mutta Huli pitää tiukasti kiinni aarteestaan. Hmm. Tarvitsen siis vielä harjoittelua tässä auktoriteettiasiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti