Lähdin kiireesti lenkille kotiin päästyämme. Koirahan tarvitsi reipasta ulkoilua rasittavan automatkan jälkeen.
Huli taisi olla samaa mieltä. Se lähti vauhdilla joka ällistytti minua - itse asiassa se veti koko ajan. Jonkin ajan päästä aloin epäillä oliko kaikki kohdallaan. Koira veti kuin henkensä hädässä. Henkensä hädässä se taisi ollakin, yhä vielä vaikka automatka oli takana
. Äkkiä se alkoi riuhtoa itseään irti remmistä . Hätäännyin. Tällaista en ollut odottanut. Aloin hädissäni puhella sille. Ei saa riuhtoa, hyvänen aika. Ei mitään vaikutusta. Olin varma että se pääsisi kohta irti. Muistan Viipurin Koirien sivuilta varoituksen, että varsinkin alkuaikoina koiran karkaamisvaara on suuri. Olisipa tässä nyt kuulumisia sinne päin - että näet koira karkasi heti uuteen kotiin tultuaan...
Jotenkin kuin ihmeen kaupalla Huli lakkasi riuhtomasta ja pääsimme kotiin takaisin.
Pian tämän jälkeen hankimme koiralle valjaat. En lähtenyt kertaakaan ulos sen kanssa ilman että valjaat olivat päällä.
Melko pian murenivat haaveeni, että tekisin pitkiä, rauhallisia kävelylenkkejä Hulin kanssa. Huli osoitti suunnatonta kiinnostusta joka ainoaa vastaantulevaa koiraa kohtaan ja ilmaisi kiinnostuksensa syöksymällä koiraa kohti . Lisäksi se saattoi rähistä , vähän koirasta riippuen. Minä sain töin tuskin pidettyä Hulin paikoillaan, vetäisipä se pari kertaa minutkin nurin.
Olin kauhuissani ja pettynyt.
Anton ei jäänyt päivittelemään tilannetta, vaan aloitti päättäväisen koulutuksen. Jokaiseen huonosti menneeseen ohitukseen puututtiin , samoin kovaan vetämiseen. Hyvästä käytöksestä palkittiin.
Itse en jostain syystä saanut mitään koulutusta aikaiseksi . Puolustelin asiaa Antonille sanomalla, että saan työssäni tarpeeksi ohjata ja opettaa, joten vapaa- ajalla pitää saada ottaa rennosti. Poikani katsoi minua ja totesi, ettei sitten pidä ihmetellä, ettei tilanne parane.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti