Eräänä iltapäivänä meitä saapui sitten auttamaan koiraterapeutti. Hän osoittautui uskomattomaksi naiseksi, joka sai meidät uskomaan, että kyllä meistä vielä hyviä koiranomistajia tulee. Hän näytti käsivarttaan: "Oppirahat olen minäkin maksanut" Häntä oli iso saksanpaimenkoira aikoinaan puraissut. Samainen koira oli tullut hänen perheeseensä rescue- koirana., ja alku oli ollut enemmän kuin hankalaa. Se ei ollut esim hyväksynyt talon isäntää aluksi ollenkaan. "Kaksi vuotta meni ennen kuin se otti isännänkin todella omakseen. " Nyt samainen koira vietti arvokkaita vanhuuden päiviä tässä perheessä . Isännän kanssa olivat kuulemma erottamattomat.
Kerroin terapeutille, että meillä oli Antonin kanssa erilaiset odotukset koiran suhteen. Minä kaipasi semmoista mamman mussukkaa, Anton puolestaan nuorta, riuskaa, koulutettavaa koiraa. Terapeutti tarkasteli Hulia ja sanoi, että kyllä siitä vielä semmoinen mussukkakin tulee, kunhan ikää karttuu.
Muistin Maijan sanat rescue- koirista: "Ne ovat yleensä pehmeitä koiria, jotka lähinnä tarvitsevat itsetunnon vahvistamista." Ja kilttihän Huli oli jo nyt. Sen erinäiset tempaukset johtuivat lähinnä uudesta, jälleen sille oudosta ympäristöstä sekä minun melkoisesta tietämättömyydestäni koirien suhteen.
Terapeutti lähti. Me jäimme Antonin kanssa hyvillä mielin jatkamaan koiraperheen elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti