Eräänä päivänä Huli puuhaili huomaamattani keittiössä. Kohta kuulin sen kiireesti sipsuttavan pois. Menin katsomaan. Pöydälle sulamaan nostettu pakastekalan pala oli löytänyt tiensä Hulin suuhun, ja se mutusteli sitä tyytyväisenä olohuoneen lattialla.
Ymmärsin etten enää voinut saada sitä pois. Olkoon. Otan toisen palan sulamaan .
Kun toinenkin pala päätyi salaa Hulin suuhun , sain hepulin. Kutsuin Antonin alakerrasta apuun. Nyt on kala saatava siltä pois.
Saimme kyllä lopulta kalan pois, mutta sillä seurauksella , että Huli oli puraissut Antonia käteen.
Taas maailmani romahti. Mitä tästä tulee? Koirahan on varasteluun taipuvainen. Ja vielä puree isäntäänsä käteen. Emme silloin vielä ymmärtäneet, että koiran suusta ei voi ottaa sen syöntipalaa pois ilman konfliktia.
Anton soitti Maijalle, kasvatustädille. Maija tarjoutui hakemaan Hulin pois, mikäli emme enää haluaisi pitää sitä. Me päätimme vielä miettiä. Sitä mietintää sitten käytiin matkalla lääkäriasemalle. Mietintää jatkettiin lääkärissä ja apteekissa. Näin että Antoniinkin tämä tapaus vaikutti melkoisesti. Hän horjui, eka kertaa minun nähteni, sen suhteen haluaako vielä pitää Hulin.
Lopulta Anton sanoi haluavansa pitää Hulin. Tiesin että koiran ja isännän välille oli jo syntynyt melkoinen side, kaikesta huolimatta. Huli esim kantoi Antonin rukkasen tai muun tavaran sänkyynsä silloin kun isäntä oli poissa.
Maija suositteli kuitenkin, että luonamme kävisi hänen tuntemansa koiraterapeutti juttelemassa . Suostuimme ilomielin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti