Kaupunkikoiran käytöskoodi, osa 2

Olen myös havainnut, että kaupunkikoira ei saa haukkua. Perheen isä teki talomme tontille Hulille oman ulkoiluaitauksen. Alun perin luulin, että Huli kiljaisee  riemusta sen nähtyään ja kirmaa kuntoilemaan nurmikolla.

 Luulo osoittautui pian vääräksi.

Ensinnäkin Huli pelkäsi mennä koko aitaukseen. Se kurkki pation ovella, nuuhki ja peräyttyi. Alkuun se suostui menemään aitaukseen vain kun joku perheenjäsen meni sinne ensin.

Sittemmin se on mennyt yksinkin, joskus jopa mieluusti. Koska aitaus on korkealla muuhun maastoon nähden, Huli tarkkailee keskittyneesti varsinkin alhaalla kulkevan kadun elämää. Havainnot ilmoitetaan välittömästi. Antonin ohjeiden mukaan ryntäämme sitten hyssyttelemään Hulia hiljaiseksi.
Myöskään koirapuistossa ei näköjään ole kovin suotavaa haukkua, ainakaan pitkiä aikoja. Oman lemmikin jatkuva räyskytys saa omistajan vaivaantuneena yrittämään erilaisia keinoja. Usein huomaan että koiralle puhutaan paheksuvaan sävyyn, ja toisinaan se tepsiikin.

Kaupunkikoiran käytöskoodi, osa 1

Huomasin pian Hulin meille tultua, että kaupunkikoiran  ulkoilutus on taitolaji. Alkuun menin sen kanssa luonnonmenetelllä eli hihna kaulaan ja menoksi. Kohta huomasin, että menomme herätti negatiivista huomiota. Ohitukset olivat pullonkaula. Siinä missä vastaantuleva koira omistajineen liukui tyylikkäästi ohi pää pystyssä ja aivan kuin Hulia ei olisi ollutkaan, minä pitelin pää punaisena Hulia , joka riuhtoi koko nuoren koiran voimallaan päästäkseen toverinsa  luo. Mikä vielä pahempi, se saattoi alkaa haukkua ja rähistä jo kaukaa.

Muutaman kerran kaaduttuani sen kanssa ajattelin, että Anton saa hoitaa ulkoilutuksen .

Sittemmin olen lipsunut tästä päätöksestä. Koska tykkään kävellä koiran kanssa ulkona, otan Hulin päivittäin, jos siihen on mahdollisuus, ja lähdemme joko koirapuistoon tai muuten lenkille . Ajattelen että on vain kestettävä tämä häpeä, kuten moni muukin asia elämässä.

Anton on kouluttanut Hulia niin, että isännän ollessa mukana ohitukset sujuvat. Olen ollut huomaavinani, että minäkin olen pikkuisen hyötynyt Antonin tekemästä työstä.

Uneksin päivästä, jolloin voin lähteä Hulin kanssa ulos yhtä rennosti kuin voin lähteä itsekseni kävelemään.

Lääkärissä

Hulin ottaessamme olimme jokseenkin varmoja, että se sekarotuisena rescue- koirana on oikein terveensorttinen. Onhan se oppinut kestämään yhtä sun toista.

Hulin vatsavaivat tulivatkin sitten yllätyksenä. Alkuun ne menivät sen piikkiin, että se on stressaantunut uudesta ympäristöstään. Nyttemmin näyttää siltä, että se on herkkävatsainen. Sillä on stressivatsa kuten emännälläänkin. Lisäksi epäilen, että se saa aina silloin tällöin tartunnan koirapuistossa, jossa vierailemme ahkeraan.

Lääkärit ovat kalliita, se tiedetään. Ei ole myöskään vakuutusta. Vatsan lisäksi silmä on tulehtunut useamman kerran.

Ripuli on juoksuttanut meitä lääkäriin, varsinkin silloin kun se  on yltynyt pahaksi. Silmä on tietysti aina hoidettava lääkärissä. Olen itse ensimmäisenä tilaamassa lääkäriä, ettei vain Hulin tarvitsisi kärsiä.
Anton välillä tuhahtelee äidin huolille. " Elämässä on aina myös epämukavuutta ", hän saattaa todeta ykskantaan kun olemme lenkillä ja selitän miksi yritän tehdä Hulin olon mahdollisimman mukavaksi. Selitän ja selitän Antonille, että haluaisin Hulin aina olevan tyytyväinen ja iloissaan. Itse asiassa pelkään, että se on usein esim pitkästynyt.

Kerran Anton katsoi minua melkein suuttuneena ja sanoi: Kuulepas, Hulilla on paljon paremmat olot kuin koirilla keskimäärin. " En tiedä mihin hän havaintonsa perusti, mutta päätin sulkea suuni aiheesta ainakin vähäksi aikaa. Onhan totta, että ajattelen Hulin ajatusten kulkevan vähän kuin ihmisen lapsella. Niinpä en esim pysty järjestelmälliseen koiran kouluttamiseen , sillä milloin tulee minkinlainen säälinpuuska, joka estää napakan johdonmukaisuuden.

Lääkärikäynnit ovat onneksi sujuneet yleensä hyvin. Huli antaa tutkia itseään. Olen silti aina kamalan jännittynyt näillä käynneillä, ja jälkeenpäin väsynyt tyyliin " Huh huh, onneksi se nyt on ohi..."

Arkea

Kesäloman  aikana on aamurutiini selvä: aamutoimien jälkeen lähdetään koirapuistoon, ellei suoraan sada vettä. Itse asiassa sateellakin saatetaan lähteä, mutta silloin on vielä todennäköisempää kuin muulloin, että koirakavereita ei puistossa näy. Puisto on iso ja kerrassaan sopiva isonkin koiran temmeltää.
Vielä viime kesänä Huli halusi leikkiä jokseenkin jokaisen koirapuiston tulevan koiran kanssa. Nyt on tultu valikoivammaksi. Mennään kyllä luoja haistellaan, mutta sitten helposti lähdetään eri suuntaan. Leikkejä syntyy lähinnä samankokoisten ja - näköisten koirien kanssa.
Rähinät Huli jättää muille, onneksi. Jos alkaa tappeluntapainen, Huli väistyy nopeasti takavasemmalle. Itse asiassa se pelkää edelleen kovasti isoja koiria. Irlannin susikoira on pelatussa numero yksi. Puistossa käyneet yksilöt ovat olleet itse rauhallisuuksia, mutta Huli on ollut kauhuissaan. Nyttemmin, Antonin toimien ansiosta, pelko on hieman hellittänyt.
Pelkään itsekin isoja koiria, joten on selvää, ettei Huli tunne oloaan kotoiseksi, jos minä olen remmin päässä ja iso otus tulee vastaan. " Turvaa Huli ei sinulta saa", totesi Anton kerran suorasanaiseen tyyliinsä, mutta lisäsi samaan hengenvetoon että hän arvostaa minun ahkeruuttani Hulin ulkoiluttamisessa.
Kerran sanoin Antonille, että ihmettelen Hulin sopeutumista aina vaan uusiin oloihin : Viipuri, vastaanottokeskus, Hämeenkyrön hoitokoti, Järvenpää.... " Onko sillä muita vaihtoehtoja?", vastasi Anton. Niin, tosiaan, mikä se toinen vaihtoehto olisi ?
Ajattelin taas kerran, että yritämme luoda Hulille mahdollisimman hyvät oltavat. Se on jo kiertänyt tarpeeksi.
Paljon Huli on rauhoittunutkin tämän eka vuoden aikana, jonka se on ollut meillä. Alkuun oli kaikenlaista paniikkireaktiota, ripulia ym. Muutaman kerran se kauhuissaan teki tarpeensa sisälle. Sen seurauksena muutama matto lähti roskikseen.

Vika päivä Varsovassa

Eipä näkynyt Dianaa enää. Muutama muu koira on kylläkin nähty, enimmäkseen pienenpuoleisia lemmikkejä , jotka katsovat odottavasti emäntäänsä tai isäntäänsä, joka on pysähtynyt kadun varteen juttelemaan. 

Meidän Hulimme nimi on kokonaisuudessaan Huli-Vili Puliainen- Brusilov. Passissa lukee pelkkä Huli, lopun olen keksinyt itse. Alkuosa lisänimestä on pelkkää sanaleikkiä, Brusilov on lisätty perheemme sukunimen mukaan. Itse käytän Hulista puhuessani yleensä nimeä Puliainen, muu perhe puhuu Hulista. Minusta Puliainen nyt vain on hauska nimi, vähän sellainen kuin perheemme pojat käyttävät kavereistaan eli  puhutaan sukunimellä, on Kämäräistä ja Kaikkosta. 

Huli kaipailee kotiväkeä

Matkalla ollessamme olemme kyselleet kotona olevasta Hulista. Anton on kertonut , että se hieman ihmettelee, kun yläkerrassa on niin hiljaista. Aikoinaan, kun se tuli meille , se joka kerran yläkertaan tullessaan kiersi kaikki huoneet läpi. Häntä vain heilui, kun se painui huoneesta toiseen. Se nuuhki kunkin huoneen, tuli sitten takaisin eteisaulaan ja usein lysähti keskelle tilaa makaamaan. 

Nyttemmin se on lopettanut huoneiden tarkastamisen . Sillä on suosikkinsa yläkerrassa : se joko valitsee vierashuoneen sängyn tai vielä useammin makuuhuoneen sängyn, jolle se asettuu makaamaan. Pää käpälien päällä se hiljakseen  tarkkailee ja kuuntelee, tai toisinaan jos on hyvin väsynyt myös torkahtaa. Isännän tulo saa sen aina hyppäämään sängystä eteiseen. Koska isäntä on opettanut sitä  rauhalliseksi reaktioissaan, Antonkin saa varsin hiljaisen vastaanoton. Ilo näkyy lähinnä siinä, että se ryntää pureksimaan luutaan. 

Täällä Varsovassa aiomme vielä tänä viimeisenä iltana käydä tervehtimässä Dianaa, jos se vain on tullut paikalleen torin varteen. 

On Varsovassakin koiria!

Juuri kun olin päässyt kertomasta, että Varsovassa ei ole koiria, tapasin ihanan Dianan isäntineen vanhan kaupungin torin kupeessa. Isäntä istui penkillä, Diana vieressään. Maassa oli rahankeräyskuppi ja puolankielinen lappu, jossa isäntä ilmeisesti selitti, miksi istui siinä kerjäämässä . Hän ei puhunut englantia emmekä me puolaa, mutta annoin rahaa keräyskuppiin ja lähetin Dianalle lentosuukkoja. Se oli jo jonkin verran iäkäs, mikä näkyi sen liikkeistä . Uskollisesti se istui isännän vieressä penkillä. Periaatteessa se oli rauhallinen, mutta saattoi ärähtää jos joku yllättäen lähestyi penkkiä . Silloin isäntä torui sitä, ja kohta oli taas rauha maassa.
Diana on iso koira, saksanpaimenkoiraa kovasti muistuttava.

On hauskaa huomata, että koirat ovat samanlaisia kaikkialla. Ihmiset ovat ehkä hiukan erilaisia eri paikoissa , mutta koirat ovat koiria. Näin yhden pienen menevän lenkillä. Kova vetäminen oli käynnissä, niin intoa piukeana se oli. Tuttua tämäkin.

Lemmikkien määrä kaikkiaan näyttää kyllä vähäisemmältä kuin esim Kreikassa. Täältä puuttuvat ravintoloissa kiertelevät kissat ja kaduilla makailevat kulkukoirat.