Olin jo pitkään haaveillut koirasta. Poikani, aikuinen nuori mies, oli myös haaveillut pitkään koirasta , itse asiassa pitempään kuin minä. Esteeksi asettui aina perheen isän mahdollinen allergia sekä silloin tällöin mieleen tunkeva ajatus siitä, että koiran hankinta on vähän kuin lapsen saaminen: vastuuta 24h vuorokaudessa.

Ajatus ei kuitenkaan jättänyt rauhaan. Olin vakuuttunut , että koira antaisi minulle pyyteetöntä hellyyttä ja toveruutta vailla vertaa... Luin haastatteluja joissa kerrottiin koirista rakkaina perheenjäseninä.

Kun muutimme kerrostalosta omakotitaloon, tuntui toive yhä vain syvenevän. Kun poikamme sitten eräänä päivänä ilmoitti hankkivansa koiran omaan asuntoonsa, joka on omakotitalomme kivijalassa, hurrasin  mielessäni. Vihdoinkin! En uskaltanut ääneen kovin tuuletella, sillä näin että mieheni epäröi. Hänellä tuntui olevan varsin realistinen käsitys koiran mukanaan tuomasta vastuusta, vaikkei ole koiraa ikinä omistanutkaan.

Alkoi netin selaaminen. Poikamme halusi adoptiokoiran. Niitähän näytti riittävän. Romania, Espanja, Viro , Venäjä, Suomi. Jätin ratkaisun etsimisen tietokoneajan lapselle, jolle netissä pyöriminen on arkipäivää. Välillä kävin katsomassa kuvia: toinen toistaan suloisempia pentuja ja vähän vanhempiakin koiria näytti olevan hirmuiset määrät, kaikki uutta kotia odottamassa.

Etsintä tarkentui. Lopulta selattiin  yhä tiuhempaan tahtiin Viipurin Koirat ry: n sivuja.
"Huli, n.  2 v, uros. Reipas ja iloinen. " Kuvassa ja videolla touhusi hieman saksanpaimenkoira muistuttava olento, toinen korva terhakkaasti pystyssä , toinen lurpallaan.

"Mitäs jos mentäisiin katsomaan tätä?"


Kun kerroin tästä blogista pojalleni, hän huomautti heti että olin muistanut jotain väärin. Ei suunniteltu Hulia heti mennä katsomaan, vaan Andreaa, toista Viipurin  koiraa. Niinkös se olikin.? Minun muistiini ei enää mahtunut kuin Huli.

Huli asusteli kotihoidossa Hämeenkyrössä yhdessä  Andrean kanssa.